W.A.S.P.-diskografiassa unohdetuimpien levyjen listalle on kuulunut syksyn 1995 julkaisu ”Still Not Black Enough”. Tähän vaikuttivat monet tekijät, joista ei vähäisimpänä metallimusiikin aikakauden muutokset ja levyn aiempaa heikko promootio kaikilla rintamilla.
Tätä ennen W.A.S.P. oli julkaissut vuonna 1992 ”The Crimson Idolin”, joka on yhä vähintään historian parhaimpia, ellei kaikkien aikojen paras metalliteemalevy. Seuraajalle ladattiin siis kohtalaisen kovat paineet. Kuten ”The Crimson Idolin” kanssa, Lawless halusi julkaista seuraavan levyn sooloalbumina. Loppujen lopuksi ”Still Not Black Enough” ilmestyi W.A.S.P. -nimen alla. Kuunnellessa tätä voi pitää oikeana ratkaisuna. Temaattisesti ja musiikillisesti albumi nimittäin jatkaa yhtyeen voittavaa linjaa.
Rumpali Frankie Banali oli yhä kehissä ja Bob Kulick soitti kitarasoolot ”The Crimson Idolin” tavoin sessiopohjalta. Samat muusikot, tuotanto, soundi, kansitaide sekä Lawlessin synkät aiheet mm. äitinsä kuolemasta tekevät tästä todellisen seuraajan ”The Crimson Idolille” myös henkisessä ja musiikillisessa mielessä.
Tähän tarkoitukseen selvästi laskelmoidummin työstetty ”The Neon God” -tupla seuraavalta vuosikymmeneltä sisältää hetkensä, mutta jo heti nimikappale ”Still Not Black Enoughin” sovitukseen sekä tulkintaan on ladattu kiistatta enemmän vimmaa ja aitoa tunnetta.
Quiet Riotia vuosia luotsannut, vuonna 2020 menehtynyt Banali, oli vaikuttanut yhtyeessä jo ”The Headless Childrenilta” alkaen ja hänen soittonsa on aina ollut yksi W.A.S.P.:in keskeisimpiä laatutekijöitä. Samoin Kulick osasi lähes täydellisesti sooloillaan täydentää Blackien henkilökohtaisia tilityksiä. Mies ei yllä tässä aivan samaan mestarisuoritukseen kuin ”The Crimson Idolilla”, mutta soolot ovat kautta linjan hienoja ja usein tuntuvat luovan oman hahmonsa kappaleiden tarinaan.
Kohokohdiksi voisi nostaa singlenä ja musiikkivideona ilmestyneen ”Black Foreverin” tai Jefferson Airplanen vuoden 1967 hitin ”Somebody To Love”, joka taipuu yllättävän sujuvasti Blackien tulkintaan. Näiden ylle nousevat siitä huolimatta tunnelmallisemmat esitykset. Aikakauden balladeissa Lawless oli parhaimmillaan ja ”Keep Holding On” sekä erityisesti kaunis ”Breathe” vakuuttavat edelleen. Myös hitaasti rouhivassa ”I Can’t” -biisissä Blackie tuntuu laulavan vahvasti itsestään ja kyselee sanoituksissa itseltään mikä miehessä on vikana.
Pari vaisumpaa biisiä on valitettavasi lipsahtanut mukaan ja jostain syystä jo vuoden 1993 ”First Blood, Last Cuts” -kokoelmalla ilmestynyt ”Rock And Roll To Death” on laitettu myös tälle albumille. Biisi kuulostaa W.A.S.P.:in alkuaikojen materiaalilta ja tuntuu sopimattomalta tiiviissä sekä synkässä kokonaisuudessa.
Pelkästään ”The Crimson Idolin” varjo jättää ”Still Not Black Enoughin” pimeyteen ja tämän levyn tuotanto on myös selvästi heikompi. Mukana on vahvaa materiaalia, mutta tuntuu kuin Blackie olisi halunnut saada homman nopeasti alta pois, ennen kuin siirryttiin kokonaan uusille alueille.
Julkaisun aikoihin haastatteluissa Blackie ilmaisi selkeästi haluavansa reilut viisi vuotta aiemmin riveistä poistuneen kitaristi Chris Holmesin takaisin bändiin ja tämä toteutui seuraavalla ”K.F.D.”-albumilla, jolla W.A.S.P. otti sivuaskeleita teollisen metallin puolelle.
30 vuotta täyttänyttä ”Still Not Black Enoughia” harvoin enää muistellaan, mutta kyseessä on siitä huolimatta yksi aliarvostetuimmista teoksista amerikkalaisen metallilegendan uralla.
8/10
Ville Krannila
1.Still Not Black Enough
2.Somebody To Love
3.Black Forever
4.Scared To Death
5.Goodbye America
6.Keep Holding On
7.Rock And Roll To Death
8.Breathe
9.I Can’t
10.No Way Out Of Here
