W.A.S.P.:in ensimmäinen albumi pyyhkäisi monelta teiniltä jalat alta. Yhtyeen tarttuvat, glam-vaikutteiset hard rock-rykäisyt ja kaoottinen lavashow olivat monelle musiikin ystävälle kosmisen tarttuvaa. Yhtyeen fanipohja kasvoi lujaa tahtia missä maapallon kolkassa sattuikaan esiintymään. Monien aikalaistensa heavy metal genren alle niputettavan joukosta W.A.S.P.:in erottivatkin juuri väkivalta, veri, seksi ja jatkuva vaaran tunne. Iron Maiden, Kiss, Twisted Sister, AC/DC ja muut 1980-luvun suuret nimet eivät yltäneet samalle viivalle mitä sekopäisyyteen tulee. Musiikillisista ansioistaan huolimatta monet menivät keikoille nimenomaan katsomaan SHOWTA ja fiilistelemään siinä ohessa tarttuvia iskusävelmiä. Mutta ajat muuttuvat niinkuin niillä aina on tapana. Toiseen albumiin ”The Last Commandiin” tultaessa vaaran tuntu alkoi kadota. Biiseissä oli yhä tehoa, mutta iso raha sekä tuotantokoneisto alkoivat muuttaa bändiä kaupallisempaan ja suurempaa yleisöä kosiskelevaan suuntaan.
Käsillä oleva albumi ”Inside The Electric Circus” on yhtyeen kolmas ja viimeinen glam-vaikutteisena pidetty. Bändin kokoonpano oli mennyt osittain uusiksi ”The Last Commandin” jälkeen Blackie Lawlessin siirryttyä komppikitaraan Randy Piperin tilalle. Entisen instrumenttinsa basson uudeksi pompottajaksi tuli Johnny Rod. Jo levyn kansikuva kertoo miltä aikakaudelta se on peräisin. Kannessa köllöttelevä Blackie on pukeutunut tiukkaan leopardikuvioiseen kokovartaloasuun teljettynä vielä varmuuden vuoksi telkien taakse. Vaarallista? Tuskin. Missä on veri, missä sirkkelinterä munista? Hyvin Bon Jovi-mainen kiiltokuvapoikaimago hyppää silmille ja saa pelkäämään pahinta. Ei kai tämä räävitön porukka ole mennyt samaan kelkkaan muiden hairmetal-bändien kanssa ja laulaa nyt menetetystä rakkaudesta suurien syntikkamattojen takaa?
Onneksi aivan näin ei ole asianlaita. Jo avausraita ja albumin nimikappale rokkaa intron jälkeen mukavasti – jopa liian mukavasti. Simppelit kitarakuviot ja Blackien tunnistettava laulutyyli saavat jalan vipattamaan ja hoilaamaan kertsissä mukana. Ei syntikoita, mutta hieman sliipattu vaikutelma soundipuolelta kyllä jää, vaikka Blackie päästeleekin keuhkojensa täydeltä. ”I Don´t Need No Doctor” tuli monelle tutuksi taivaskanavilta ja sitä kuunneltiin raivostumiseen saakka. Biisihän on coverveto, alun perin Ray Charlesin vuonna 1966 levyttämä soul-kappale. W.A.S.P. tekee siitä radioystävällisen sekä turvallisen tuntuisen ja juuri se on raidan heikkous. Sama meininki jatkuu seuraavalla, singlenäkin lohkaistulla ”9.5. Nastylla.” Stemmat ja kertosäe edellä mennään. Biisi on itseasiassa todella tarttuva ja melodinen, mutta kuulostaa liikaa joltain muulta aikalaiseltansa, eikä onnistu erottumaan massasta kuin kertosäkeensä ansiosta.
Voisin jatkaa albumin kahlaamista raita raidalta, mutta tyydyn toteamaan, että suuri tuotanto, suuret kertosäkeet ja hittihakuisuus saavat levyn tuntumaan kuin jonkin muun bändin tekosilta. Jokunen valonpilkahdus tusinan kappaleen joukosta nousee esiin, mutta aika vähissä ne ovat. ”I´m Alive” ja ”Restless Gypsy” ovat edukseen erottuvia, laulumelodioiltaan loistavia ralleja, joita olisi toivonut albumille enemmän. Toki Uriah Heep- cover ”Easy Livin’” erottuu myös, muttei pärjää millään alkuperäiselle. Pisteet silti yrittämisestä. Levyä voi kuitenkin kuunnella hyvillä mielin taustamusiikkina jos unohtaa W.A.S.P.:in ensimmäisen, loistavan albumin, jonka tasolle ”Inside The Electric Circus” ei vain yksinkertaisesti yllä. Onneksi olkoon arvioijan puolesta 60-vuotiaalle Blackie Lawlessille, jonka sävelkynä ei ole ehtynyt ja maanosat vaihtuvat edelleen tasaiseen tahtiin!
7/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.The Big Welcome
2.Inside The Electric Circus
3.I Don’t Need No Doctor
4.9.5. – N.A.S.T.Y.
5.Restless Gypsy
6.Shoot From The Hip
7.I’m Alive
8.Easy Livin’
9.Sweet Cheetah
10.Mantronic
11.King Of Sodom And Gomorrah
12.The Rock Rolls On