1980-luvulta alkaen hard rockin kunnioitetuimpiin rumpaleihin kuulunut Bobby Rock vieraili Suomessa marraskuun lopussa Kiss Expo –tapahtumassa.
54-vuotias soittaja on nykyisin vegaani ja fyysisesti todella hyvässä kunnossa. Rock kertoi Expossa tämän mahdollistuneen varhaisen herätyksen ja vain 13-vuotiaana vietetyn rehab-vierailun kautta. Bobby nousi kuuluisuuteen Vinnie Vincent Invasionin rumpalina 1980-luvun puolivälissä ja on sen jälkeen soittanut lukuisten eri yhtyeiden kuten Nelsonin, Nitron sekä Hardlinen kanssa. Nykyisin mies vaikuttaa Lita Fordin miehistössä. Rock kertasi Metalliluolalle pitkää uraansa, aikaa Vinnie Vincent Invasionissa ja sen jälkeen sekä avasi taustoja erinomaisen kuntonsa ja kirjoitusharrastuksensa takana. Rock paljasti myös viimeistelevänsä parhaillaan kirjaa Invasion-vuosistaan ja julkaisua odotellaan ensi kevääksi.
Jonoa Expossa riitti reiluksi tunniksi Bobbyn nimmarointisessioon, puhelias ja ystävällinen rumpali näytti nauttivan olostaan Helsingissä.
On hienoa olla täällä, en ole vieraillut näissä Expoissa pitkään aikaan. On ollut mukavaa jutella fanien kanssa ja nähdä kaikki nuo levyt sekä muu materiaali. Tämä on ollut odella hieno kokemus.
Bobbyn idolit uraa aloitellessa tulivat rock- ja metallimaailmasta, mutta rumpali imi vaikutteita myöhemmin myös muista musiikkityyleistä.
Deep Purplen Ian Paice ja Tommy Aldridge Black Oak Arkansasista olivat suurimmat vaikuttajani. Toki Alice Cooperin Neal Smith ja Black Sabbathin Bill Ward myös. Aloitin soittamalla rockia, ja sen jälkeen kiinnostuin muista tyyleistä, kuten jazzista ja progressiivisesta musiikista. Opiskelin noita tyylilajeja yliopistossa Bostonissa enkä soittanut rockia vähään aikaan. Lopulta jatkoin rock-rumpalina ja päädyin Vinnie Vincent Invasioniin 1980-luvun puolivälissä, joten tavallaan tein täyden ympyrän. Ensimmäisen kirjani nimi oli Metalmorphosis, jossa kuvasin eri vaikutteista tulevaa soittotyyliäni.
Vaikka olenkin rock-rumpali, ironista kyllä Vinnie Vincent vakuuttui latinalaisesta sekä jazz-musiikista kumpuavasta tyylistäni koesoitossa. Hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut kenenekään soittavan samalla tavalla. Joten yhdistelmä hard rockia ja muita eri tyylejä muovasi minulle oman uniikin juttuni. Nykyisin rumpusooloissani pääsen parhaiten tuomaan tätä puolta esille, levyillä se ei kuulu aivan niin selvästi.
Vinnie Vincent Invasion oli imagollisesti hyvin 1980-luvun puolivälin glam-liikkeessä mukana. Kuten monilla muilla, usein musiikki jäi toissijaiseen arvostukseen.
Se oli vaikeaa. Meille se oli aluksi paras yhdistelmä kaikesta, tiesimme että osasimme soittaa voimakasta areenarockia ja sekä miehet, että naiset pitivät meistä. Miehet pitivät musiikista ja naiset imagosta. Mutta samalla se vieraannutti joitain faneja, koska kyseessä oli kaksi ääripäätä. Kakkosalbumilla ”All Systems Go” (1988) pyrimme neutraalimpaan ulosantiin molemmissa asioissa. Vinnie kirjoitti kaiken materiaalin molemmille levyille, mutta ”All Systems Golla” mukaan tullut Mark Slaughter korkealle yltävän äänensä lisäksi omasi vahvan keskirekisterin, joten se toi uutta ulottuvuutta musiikkiin. Levyt eivät myyneet niin paljon kuin levy-yhtiö Chrysalis olisi toivonut, ja yhtyeessä oli sisäisiä ristiriitoja, jotka olivat pääsyy hajoamiseen. En usko, että yhtiö oli edes tietoinen niistä, he eivät vain tienneet kuinka markkinoida bändiä.
Invasionin jälkeen Rock vaikutti Nitrossa ja Nelsonissa, jonka debyytti ”After The Rain” (1990) menestyi erittäin hyvin. Kuten monet muut perinteisempää hard rockia soittaneet yhtyeet, Nelson joutui 1990-luvun grunge-vuosien uhriksi.
Nelsonin toisessa levyssä kesti liian kauan, ja kun lopulta saimme sen ulos koko musiikillinen ilmapiiri oli muuttunut, ihmiset levy-yhtiössä olivat vaihtuneet, eikä uutta väkeä kiinnostanut promotoida koko bändiä. Tein kolme levyä heidän kanssaan ja he ovat sen jälkeen jatkaneet omaa juttuaan, mutta 1990-luvun alussa kaikki muuttui ja se iski yhtyeeseen pahasti. Oma näkemykseni on, että koko kulttuuri liikkuu ylös ja alas vuosien varrella, välillä se on synkempi ja pessimistisempi ja välillä asiat liikkuvat valoisampaan suuntaan. 1970-luvun alussa Amerikassa vaikuttivat Vietnamin sota, Watergate, Kung-Fu sekä kauhuelokuvat, joten ne loivat hyvän alustan heavy metallin synnylle. 1980-luvulla kaikki pitivät hauskaa ja talous voi hyvin, joten glam metal oli suosittu ja heijasteli positiivista elämänkatsomusta. Seuraavalla vuosikymmennellä kulttuuri jälleen muuttui ja lama iski. Nirvana ja grunge olivat vain reaktio sille kaikelle. Monet sanovat, että grunge tappoi glamin, mutta en näe siitä olleen kysymys. Vaakakuppi vain heilahti toiseen suuntaan ja kaikki mikä oli aiemmin suosittua, joutui nyt epäedulliseen asemaan. Kyseessä oli vain luonnollinen tapahtumien kulku.
Vinnie Vincent on tekemässä paluuta parrasvaloihin helmikuun 2018 Kiss Expossa Atlantassa. Vaikka Bobby Rock ei ole puhunut Vinnien kanssa 25 vuoteen, hän toivoo erakkokitaristin ja entisen bänditoverinsa uran jatkolle pelkkää hyvää. Rumpalilta on myös ensi vuonna tiedossa uusi kirja Invasionin vaiheista.
He pyysivät minua mukaan Atlantan Expoon, mutta olen silloin kiinni Lita Fordin keikoilla. En ole puhunut Vinnien kanssa vuoden 1992 jälkeen, mutta juttelin Mark Slaughterin kanssa äskettäin ja todella haluamme nähdä Vinnien jälleen kehissä. Joten ehkä tämä on alku uudelle tulemiselle, ehkä näemme hänet taas soittamassa ja tekemässä uutta musiikkia. Se olisi hienoa.
Olen parhaillaan viimeistelemässä muistelmakirjaa, johon tulee 12 kappaletta syväluotaavaa historiaa Vinnie Vincent Invasionin vaiheista. Faneja tuntuvat kiinnostavan kaikki yksityiskohdat koesoitosta, levytyssessioista ja muista taustatekijöistä, joten koitin parhaani muistella miten ja missä järjestyksessä asiat tapahtuivat. Olen pysynyt koko aikuisikäni erossa huumeista ja alkoholista, joten muistini on kirkas. Tarkoitus on saada kirja toimitettua editorille tammikuussa, joten julkaisu tapahtuu luultavasti maaliskuussa 2018.
Metalliluolan raportin Kiss Exposta saa lukuun linkistä. Kuuntele haastattelu kokonaisuudessaan alta:
Haastattelu: Ville Krannila & Jussi Krannila
Artikkelikuva: Harmo Gerber/Getty Images
Kiitokset: Marko Syrjälä & Jessica Jokinen