50 vuotta sitten olivat asiat toisin. Jos bändi onnistui breikkaamaan suuren yleisön tietoisuuteen, pumpattiin yhtyeestä tuotteita pihalle niin paljon kuin sielu sieti. Tämän sai huomata myös Uriah Heep, jonka debyytti ”Very ´Eavy Very ´Umble” ilmestyi kesäkuussa 1970. Vain kaksi ja puoli vuotta myöhemmin ilmestyi jo viides studioalbumi, joka totteli nimeä ”The Magician´s Birthday”, joten julkaisutahti oli hurja.
Kaiken kukkuraksi näitä alkupään levyjä pidetään järjestäen kaikkia nykypäivänä klassikoina. Vaikka bändin kokoonpano haki muotoaan aina edellisalbumi ”Demons And Wizardsiin” asti, tuntui ryhmä löytäneen sillä levyllä soittaneesta kokoonpanosta tiiviimmän kuin aiemmin. Tästä miehistöstä puhutaan nykypäivänä Uriah Heepin klassikkona ja näiden herrojen nimet ovat varmasti vanhemman kaartin diggareiden mieliin tatuoidut ikiajoiksi.
Vokalisti David Byron, pääasiallinen biisintekijä ja kosketinsoittaja/kitaristi Ken Hensley, kitaristi Mick Box, basisti Gary Thain sekä rumpali Lee Kerslake onnistuivat neljän vuoden aikana luomaan monta huikeaa albumia, joista tämä viisikymppisiään viettävä ”The Magician´s Birthday” oli ryhmän toinen studiojulkaisu.
Yhtye oli luonut itselleen vankan maineen edellisillä pitkäsoitoillaan ja tätä urakehitystä pönkitettiin pitkälti samoin keinoin kuin aiemmin. Hensley oli vakiinnuttanut paikkansa pääasiallisena säveltäjänä ja hänen kynästään lähti tälle albumille vakuuttavaa jälkeä.
LP:n kansia tutkiessa käy ilmi, että mies on ollut kirjoittamassa kuutta albumin kahdeksasta raidasta. Luomisvimmansa tunnossa hän oli yhtyeen keskeisin hahmo, mikä ei aina muita jäseniä miellyttänyt ja tämä tulisi aiheuttamaan ongelmia myöhemmin, kun Hensley kärsi pahasta kokaiiniriippuvuudesta. Tätä levyä tehtäessä bändin rivit olivat vielä kunnossa ja porukka motivoitunutta tekemään uuden menestyksen.
Jos on siinä luulossa, että vanhat Uriah Heepin levyt ovat ns. ”helppoa kuunneltavaa”, huomaa hyvin nopeasti olevansa väärässä. Biisit sisältävät monia osia ja erilaisia mausteita, joilla tunnelmaa muunnellaan ja esimerkiksi ”The Magician’s Birthdayn” yli 10 minuuttisessa nimibiisissä on selviä progesävyjä.
Albumi ei todella avaudu kertakuuntelulla vaan sitä saa tankata useaan kertaan, kunnes melodiakulut avautuvat ja jäävät päähän. Se haastaa kuulijaa tarttumaan levyyn yhä uudestaan ja löytämään sieltä uusia juttuja, jotka ovat menneet aiemmin ohi. Vaikka LP:ltä puuttuu se megaluokan hittibiisi, joka jokaisella aiemmalla albumilla oli ollut, ei ”The Magician´s Birthday” ole heikko teos. Päinvastoin.
”Sunrise” on takuuvarma albumin starttaaja. Huikealla falsetilla käyntiin räjähtävä biisi taantuu saman tien hiljaiseksi kerronnaksi, kunnes bändi nostaa kierroksia ja päräyttää homman käyntiin toden teolla. Kappale on hieno taidonnäyte Uriah Heepin iskukyvystä vuonna 1972. Tarttuva säemelodia ja kertosäe jäävät kuuntelukertojen myötä korvien väliin kummittelemaan ja tätä huomaa hyräilevänsä yht´äkkiä vaikkei kappaletta olisi toviin kuunnellut. Raskaana iskusävelmänä se on juuri oikealla paikallaan avaajana.
Tunnelma tiivistyy entisestään, kun tiskiin lyödään ”Spider Woman”. Singlenä julkaistu käyntikortti on vain vajaat kaksi ja puoli minuuttia pitkä nyrkki naamaan sekä sitä perinteistä Uriah Heepiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Nopealla tempolla etenevä sovitus tuntuu olevan ohi hetkessä, kun on tottunut yhtyeen tapaan tehdä polveilevia ja pitkiä kappaleita. Tämä on muuten albumin toinen raita, jonka tekoon Hensley ei osallistunut, kaikki muut olleet mukana tässä. Biisissä ei ole minkäänlaisia soolo-osia vaan se on silkkaa runttausta alusta loppuun ja kääntää suupieliä hymyyn väkisin aina kun sen kuulee.
”Blind Eye” on myös nopealla tempolla etenevä raita, mutta se on eri puusta veistetty kuin aiemmat heavy vedot. Tällä kertaa melodiaa tähdittävät akustiset kitarat, jotka helkkyvät koko kappaleen keston ajan. Vaikka kyseessä on ”vain” albumiraita, lukeutuu se bändin kadonneisiin helmiin. Biisin soundit ovat erittäin luomut ja jokainen soitin erottuu tuotannossa hienosti. Ja vaikka Kerslaken rummut kuulostavat hyvin 1970-lukulaisilta pahvipurkeilta, sopivat ne tähän hienosti. Ja voiko Gary Thainia liikaa kehua? Hänen basso-osuutensa läpi albumin ovat huimaa kuunneltavaa! Tällä raidalla tulee niin villejä kuvioita, että pelkästään bassolinjaa on ilo kuunnella. Kaiken kaikkiaan mahtava esitys, joka on syyttä suotta jäänyt paitsioon yhtyeen katalogissa.
”Echoes In The Dark” palauttaa hommat jälleen heavy raiteelle ja on kadonnut teos. Surullista melodiaa soittava kitara kiidättää raitaa kohti hempeää säemelodiaa, joka nostattaa ihokarvoja pystyyn kohtalokkaalla sanomallaan. Jälleen instrumentaatio on enemmän kuin kohdallaan ja tunnelma on painostavan herkkä sekä kohtalokas. Tämä sävellys ei myös avaudu kertakuuntelulla vaan vaatii tankkausta, mutta palkitsee fanin takuuvarmasti. Jo pelkästään Boxin kitara ja Thainin basso ovat fantastista kuultavaa ja siihen päälle kaikki muu. Loistava klassikko on valmis.
”Rain” on sikäli hankala tapaus, että sille on annettu epäkiitollinen asema loistavan suoran päätteksi A-puolen lopusta. Täysin akustinen biisi, joka kulkee vain koskettimien ja laulun varassa on niin erilainen muihin kappaleisiin verrattuna, että sitä saa sulatella useampaan kertaan. Se on kuin Black Sabbathin ”Changes” albumilla ”Vol. 4”. Todella outo esitys heavyn materiaalin joukossa. Mutta ”Rain” toimii, koska sen tehtävä on muuttaa levyn kaarta ja tunnelmaa siinä mainiosti onnistuen. Kun tämän ymmärtää, alkaa kappale avautua. Byron myös tulkitsee herkkää sanomaa todella tunteikkaasti ja tällä raidalla huomio kiinnittyy erityisesti hänen suoritukseensa. Hieno päätös A-puolelle.
”Tales” on jälleen akustisten kitaroiden näytöstä. Ne taustottavat laulumelodiaa koskettimien ohella ja muut soittimet saavat olla vaiti väliosaan asti. Balladinomainen, hidas sovitus vaatii jälleen keskittymistä ja kuuntelukertoja, mutta niin se vain tämä raita avautuu lopulta. Kaiken kukkuraksi kappaleeseen on tehty hieno kertosäe, joka kasvattaa uhkaavaa tunnelmaa. Biisiin olisi voinut rakentaa vielä jonkin jipon tai lopetuksen, sillä feidattuna se tuntuu jäävän kesken.
Vaan ei saa urputtaa, sillä seuraavaan esitykseen on sitten ladattu tämän ilotulituksen tähtinäytös. Hensley on jossain haastattelussa maininnut, että ”The Magician´s Birthdaysta” piti tulla konseptialbumi, jonka keskeinen teos itse nimibiisi oli. Tätä mahdollisuutta ei levy-yhtiö antanut toteuttaa ja albumi jouduttiin tekemään valmiiksi kovalla kiireellä kansikuvaa myöten. Luultavasti joulumarkkinat olivat jo 50 vuotta sitten oiva rako takoa rahaa ja niille myös uuden albumin oli valmistuttava.
Vuonna 1971 julkaistun ”Salisbury”-albumin nimibiisi kellotti yli 16 minuutin keston ja oli hieno taidonnäyte siitä, millaista jälkeä Hensley sai aikaan, kun hänelle annettiin avaimet tehdä monumentaalinen progevuori. Vaikka kyseisessä kappaleessa käytettiin jopa 26-henkistä kuoroa, ”The Magician’s Birthdayn” sovitukseen ei sellaista tarvittu.
Hard rock -kitarariffillä käynnistyvä hyvän ja pahan välisestä taistelusta kertova kappale luo alussa uskoa, että kyseessä olisi perinteinen Heep-sovitus, jota on vain venytetty. Näin ei ole, vaan rakenne muuttuu jo ensimmäisen kertosäkeen jälkeen ja tätä seuraa ”happy birthday” -kohta, jossa toivotellaan maagikolle hauskat synttärit. Kappale jatkuu tavallaan siitä mihin se ensimmäisen säkeen jälkeen jäi.
Nopeasti rakenne feidataan ulos ja seuraava osa alkaa. Tämä on Hensleyn tapa luoda draaman kaarta ja muutoksia rakenteeseen. Raivoisa kitarasoolo saa vuoron rumpujen räiskyvällä taustatuella, eikä edes Thainin basso soi sitä tuhdittamassa. Tämä on yhtä tajunnanvirtaa ja samalla rumpali Kerslaken näytöstä siitä, kuinka settiä pyöritetään. Kyseinen osa biisiä on myös yllättävän pitkä ja mielenkiintoinen, kunnes se jälleen muuttuu seesteiseksi. Kappale jatkuu kuin uutena sävellyksenä.
Tätä teemaa kuljetetaan loppuun asti pienellä variaatiolla ja kun biisi viimein loppuu, on kuulija hämmennyksen vallassa. Sitä on aina kahden vaiheilla pitäisikö kuunnella pelkästään nimikappale uudelleen vai koko albumi. Itse suosin kokonaisuuksia, joten lähden aina alusta.
”The Magician´s Birthday” onnistui pyrkimyksissään vahvistaa bändin asemaa entisestään ja levy nousi usean maan listojen kärkipäähän. Suomessa se saatiin listaykköseksi kuten kaksi aiempaa albumia pysyen siellä kaksi viikkoa.
Vaikka Uriah Heep oli vuonna 1972 suosionsa harjalla maailmanlaajuisesti, oli synkkiä pilviä pikkuhiljaa kasaantumassa ylle. Sisäiset jännitteet ja kasvamassa olevat addiktiot tulisivat hajottamaan tämän kokoonpanon vuonna 1975. Onneksi äänitteet ovat ikuisia ja tätä voi kuunnella kuin olisi joulunaika 50 vuotta sitten. Vaikkei albumilla kilikellot kaikaa, hyvälle mielelle sen kuuntelu saa.
9-/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Sunrise
2.Spider Woman
3.Blind Eye
4.Echoes In The Dark
5.Rain
6.Sweet Lorraine
7.Tales
8.The Magician’s Birthday
