1990-luvulle tultaessa Uriah Heepin tavaramerkki oli kokenut vaikean inflaation. Romahdus oli käynnistynyt jo 10 vuotta aiemmin ja vaikka matkalle mahtui myös laadukasta materiaalia, jatkuvat miehistövaihdokset sekä epätasaiset levyt painoivat kurssin pakkaselle. Lisäksi muuttunut musiikillinen ympäristö ja trendit tekivät yhtyeestä äärimmäisen epäsuositun. Grungen valtakaudella pelkkä Heepin nimen mainitseminen herätti negatiivisen vastakaiun.
Paradoksaalisesti yhtye nousi kuin feenikslintu tuhkasta vuonna 1995. ”Sea Of Light” -albumi taltioitiin yhdellä Heepin vielä säilyneellä valta-alueella Saksassa ja tuotannosta vastasi paikalliselle SPV-levymerkille mm. Saxonin aikakauden levyjä tuottanut Kalle Trapp. Kyseessä oli kolmas studioalbumi jo vakiintuneella kokoopanolla, jossa luottomies ja perustajajäsen Mick Boxin lisäksi pitkään mukana olleet basisti Trevor Bolder ja rumpali Lee Kerslake saivat seuraa vokalisti Bernie Shawsta sekä kosketinsoittaja Phil Lanzonista.
Kaksi edeltäjää ”Raging Silence” sekä ”Different World” olivat olleet kohtalaisen hyviä näyttöjä kehnoilla myyntiluvuilla ja bändiä edelleen vaivanneella keskinkertaisella tuotannolla, mutta ”Sea Of Light” iski kiitettävälle alueelle. Levyn musiikilla ei ole mitään tekemistä ympäröivän musiikillisen maiseman kanssa ja ensimmäistä kertaa sitten 1970-luvun lopun, Uriah Heep tuntuu ymmärtävän operoivansa täysin omassa genressään.
Kuten edellisellä albumilla, Bolder on osallistunut vahvasti luovaan prosessiin ja materiaali jakautuu pitkälti kahtia hänen sävellyksiinsä sekä Boxin ja Lanzonin yhteistyössä kirjoittamiin kappaleisiin. Bolder myös laulaa ”Fear Of Falling” -biisin, joka jää levyn vaisuimmaksi esitykseksi. Tasoero vain kymmenen vuotta aikaisemmin ilmestyneeseen karmeaan ”Equator”-levyyn on valtava. ”Equatorilla” aiemmin mainittu ”Fear Of Falling” olisi ollut heittämällä paras esitys, mikä kertoo oman tarinansa.
Uriah Heep muistetaan edelleen vuonna 2020 edes menneen Ken Hensleyn musiikista ja koskettimista, mutta on pakko jälleen kerran nostaa hattua Phil Lanzonille, jonka suoritus ”Sea Of Lightilla” ei häpeä lainkaan Hensleyn mestariteoksille. Lanzonin Hammond-soinnut ja syntikkaosuudet kuljettavat sovituksia eteenpäin erinomaisesti. Hänen melodiansa ja sanoituksensa tällä levyllä myös seisovat kaiken Hensleyn aiemmin tekemän rinnalla.
Lanzonin rinnalla Mick Box tuntuu myös heränneen unesta ja kitarakuviot ”Against The Oddsin” ja ”Time Of Revelationin” aikana kajahtavat ilmoille hienosti. Viimeksi mainittu raita on yksi Heepin uran parhaista esityksistä. Samaa voi sanoa heti perään kuultavan melodisen ”Mistress Of All Timen” kohdalla.
Bernie Shaw on aina osannut tulkita koko yhtyeen pitkän uran eri vaiheita ja tässä materiaalissa hän on omimmillaan. Bolderin säveltämä ”Dream On” levyn päätöksenä on erityisen vakuuttava esitys vokalistilta. Soundi on klassista Heepia vokaalikuoroja myöten, mutta samalla kokoonpano on löytänyt oman muottinsa.
Trapp tuntuu antaneen bändille tilaa tehdä omaa musiikkiaan, joka hengittää läpi LP:n vapaasti. Kansitaide kelluvine vuorineen on Roger Deanin parasta tyyliä. Toki tilalle voisi nimeksi helposti tässä kohtaa vaihtaa Yes-yhtyeen.
Uriah Heep on tehnyt vahvoja suorituksia myös tämän albumin jälkeen ja erityisesti vuonna 2008 tapahtuneen uudelleen aktivoitumisen myötä, mutta ”Sea Of Light” nousee yhtyeen katalogissa hätyyttelemään palkintopallisijoituksia. 30 vuotta täyttävä levy on yksi melodisen hard rockin 1990-luvun kovimmista suorituksista ja loistava uudelleen käynnistys pitkään pysähdyksissä olleelle uralle.
9/10
Ville Krannila
1.Against The Odds
2.Sweet Sugar
3.Time Of Revelation
4.Mistress Of All Time
5.Universal Wheels
6.Fear Of Falling
7.Spirit Of Freedom
8.Logical Progression
9.Love In Silence
10.Words In The Distance
11.Fires Of Hell
12.Dream On
