Kaikki tietävät miten toimitaan, kun laivalla kajahtaa hätäilmoitus ja kehotetaan välittömästi siirtymään kokoontumispaikoille. Silloin mennään eikä meinata! Pahimmassa tapauksessa laiva uppoaa ja kapteeni sen mukana. Näin oli lähellä käydä Uriah Heepille 1980-luvun alussa.
Edellisestä, vuonna 1980 julkaistulta ”Conquest”-albumillla soittaneesta miehistöstä ei ollut 1981 jäljellä kuin alkuperäisjäsen Mick Box. Kaikki muut olivat yksi kerrallaan jättäneet uppoavan laivan jättäen kapteeni Boxin yksin komentosillalle miettimään seuraavaa siirtoa. Erityisen vaikean tilanteesta teki se, että yhtyeen pääasiallinen biisinkirjoittaja ja alkuperäisjäsen, kosketinsoittaja Ken Hensley, oli myös lähtenyt laivasta, joka oli nyt matkalla meren pohjaan.
Uriah Heep käytännössä lopetti hetkeksi toimintansa vuonna 1981. Box mietti uuden bändin kasaamista eri nimellä, mutta päätti kuin päätti jatkaa Heepin tarinaa ja alkoi metsästää uusia muusikoita. Rumpaliksi löytyi luottokannuttaja menneiltä vuosilta. Lee Kerslake oli lähtenyt bändistä muutamaa vuotta aiemmin liittyäkseen Ozzy Osbournen riveihin, mutta yhteistyön päätyttyä Osbournen kanssa riitaisissa merkeissä mies suostui ilomielin palaamaan Heepiin. Hän sai mukaansa Osbournen leiristä myös basisti Bob Daisleyn ja yhtyeen runko oli valmis.
Vokalistiksi pyydettiin alkuperäisjäsentä David Byronia, joka kieltäytyi tarjouksesta soolouraansa vedoten. Lopulta laulajaksi löytyi Peter Goalby, joka oli tullut tunnetuksi Trapezesta. Viimeinen linkki uuteen yhtyeeseen oli kosketinsoittaja John Sinclair, jolle jäi täytettäväksi Hensleyn suuret saappaat.
Tällä miehistöllä uusi uljas Uriah Heep marssi studioon loppuvuodesta 1981 haaveenaan saada aikaan komea albumi, jolla palauttaa laskussa oleva tähti uudelle kirkkaammalle kiertoradalle. Tyylilliesti Heepiin musiikillinen suunta oli muuttunut 1970-luvun loppupuolella albumi albumilta enemmän kohti AOR-sävyjä, eikä suuruuden vuosien uljaasta heavy metalista ollut enää jäljellä kuin komea muisto. Syynä tähän olivat muuttuneet suuntaukset musiikkimaailmassa sekä Hensleyn mieltymys kirjoittaa popimpaa materiaalia. Vaikka brittihevi oli vuonna 1982 tekemässä comebackia, ei uusi Uriah Heep halunnut suoranaisesti tähän junaan hypätä vaan uudelle ”Abominog”-LP:lle kirjoitettiin kevyttä materiaalia.
Koska kone haluttiin pitää käynnissä ja bändin nimi ostavan yleisön mielessä, tuli uusi levy kyhätä markkinoille ajan hengen mukaisesti nopeasti. Tämä tulee hyvin ilmi, kun silmäilee albumin biisilistaa. Vain viisi raitaa on Heepin omia biisejä ja niistä yksi uudelleen lämmitetty versio vuonna 1980 julkaistusta ”Think It Over” -singlebiisistä. Loput viisi kappaletta ovat covereita, ja tuntemattomia sellaisia.
A-puolen käynnistävä ”Too Scared To Run” antaa heti näytteen nälkäisen yhtyeen kyvyistä kirjoittaa hyvä sävellys. Rivakasti kulkevassa biisissä on kaikki kohdallaan: se sisältää tulista kitarointia, hienon kertosäkeen sekä näytteen laulaja Goalbyn kyvyistä päästellä keuhkojensa täydeltä. Tämä raita ei lukeudu kategoriaan AOR-biisit vaan on lähempänä vanhaa Heepiä.
”Chasing Shadows” on hempeämpi veto, jossa pop-sävyt nousevat pintaan. Koskettimet ovat esillä hienosti, ja Box värittää kitarallaan sovitusta. Kappaleeseen on myös kirjoitettu hieno kertosäe ja komea soolo-osio. Eikä kyseessä ole cover vaan uutta omaa tuotantoa.
”On The Rebound” on cover eikä lainkaan hassumpi sellainen. Singlenä julkaistu esitys on Russ Ballardin vuoden 1980 soololevyltä löytyvä mainio pop-sovitus, joka sopii 1982 mallin Uriah Heepille loistavasti. Basso on pinnassa ja tämä raita sopisi hyvin diskojen lattiaa tahdittamaan edelleen. Mielenkiintoinen ajatus nähdä mielessään porukka joraamassa entisen heavyjätin tahtiin, mutta niin se vain on, että diskosävyjä on mukaan haalittu. Vielä mielenkiintoisempaa on, että kappale on hemmetin tarttuva ja sopii ”Abominogille” kuin nakutettu. Kertosäettä on vaikea saada pois mielestä ja basson nakutus jää jumputtamaan päähän.
John Cougarin ”Hot Night In A Cold Town” jatkaa covereiden sarjaa ja nyt mennään slovarivesille. Täysverinen sellainen se ei ole, sillä tempo on nopea poskivalssiin. Tämä raita toimii hienosti ja olen huomannut, että useammat kuuntelukerrat parantavat biisiä entisestään. Sinclairin koskettimet ovat pääosassa ja ne luovat biisiin hienon kaihoisan sävyn.
”Running All Night (With The Lion)” on A-puolella hieman väärässä seurassa. Kovasti pop-sävyjä sisältämä esitys on omaa tuotantoa, mutta tähän ei ole saatu tarvittavaa imua tai sitten se ei vain avaudu minulle niin helposti kuin muut kappaleet. Komean kitarasoolon se kyllä sisältää ja säemelodia menettelee, mutta kertosäe ei toimi niin hyvin kuin pitäisi. Sävellys on Sinclairin tuliainen vanhan bändinsä Lionin levyltä vuodelta 1980.
”Prisoner” tuo mieleen jostain syystä Whitesnaken, vaikka raita on alun perin Sue Saad And The Next -yhtyeen teos. Jotain ”Abominogin” kovasta tasosta kertoo se, että kappale on periaatteessa hyvä, mutta ei yllä kärkikahinoihin. Puolitempoinen sovitus jolkuttelee huomaamatta korvakäytävästä toiseen kuin joulupukki talosta toiseen.
Levyn kolme viimeistä raitaa ovat omaa tuotantoa ja ensimmäisenä vuoron saava ”Hot Persuasion” alkaa jylhällä urkuintrolla, kunnes hard rock -vaihde laitetaan silmään. Kiva saada rock-sovitus tähän väliin albumia erityisesti, kun kyseessä on kelvollinen esitys. Olkoon väärässä seurassa tai väärällä albumilla, niin hienosti se rakennetta sävyttää vaikkei terävintä kärkeä edusta.
”Sell Your Soul” on lähimpänä vanhaa Uriah Heep -soundia ja se alkaa lupaavan uhkaavalla urku/kitarakuviolla, joka muuttuu kuin taikaiskusta todella rivakaksi hard rockiksi tuoden Rainbown 1980-luvun tuotokset mieleen. Tällä raidalla on oma paikkansa LP:llä ja se on jälleen riittävän erilainen erottuakseen muista. Vaikka raita ei omillaan ole hittimateriaalia, niin se tuo mukaan oman vivahteensa ollen tärkeä osa kokonaisuutta.
Harmittavan usein kiekon hänniltä löytyy slovari tai muu täytepala, jolla saadaan kesto täytettyä, vaan niin ei ole laita ”Abominogin” kohdalla. Itse asiassa viimeiseksi säästetty ”Think It Over” on loistava raita. Kenties jopa albumin paras biisi. Se julkaistiin pelkästään singlemuodossa jo vuonna 1980, mutta yhtye oli silloin eri laulajaa myöten. Nyt veto sovitettiin ja äänitettiin uudelleen. Sille annettiin ansaittu tilaisuus albumiraitana.
Loistava kappale tarvitsee loistavan kertosäkeen, joka jää soimaan päähän. Löytyy. Se tarvitsee hyvän tuotannon ja täydelliset instrumentaatiot. Löytyy. Ihmettelen vain syvästi, ettei tästä tullut hittiä, saati uusintasinglejulkaisua. Biisi on Uriah Heepin tuotannon yksi kadonnut helmi, joka kannattaa tsekata kuten coveresitysten originaaliversiot.
Mick Box teki mahdottomasta mahdollisen ja sai kuin sai bändin toimimaan ja kaupan päälle komeasti toimivan albumin, joka peittoaa muut Heepin 1980-luvulla julkaisemat albumit heittämällä. Vaikka ”Abominogilta” on heavy rock kaukana, on se silti todella viihdyttävä kokonaisuus, joka vielä paranee ja kasvaa kuuntelukertojen myötä kuin äidin pyöräyttämä pullataikina konsanaan.
8½/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Too Scared To Run
2.Chasing Shadows
3.On The Rebound
4.Hot Night In A Cold Town
5.Running All Night (With The Lion)
6.That’s The Way That It Is
7.Prisoner
8.Hot Persuasion
9.Sell Your Soul
10.Think It Over
