1980-luvun puoliväliin tultaessa brittiläisen hard rockin instituutio UFO oli kaaostilassa. Käytännössä yhtye oli hajonnut kokonaan vokalisti Phil Moggin saatua jonkinlaisen hermoromahduksen. Paine löi yli vuoden 1983 vaisun vastaanoton saanutta “Making Contact” -albumia seuranneella kiertueella, jonka lopuksi ilman levytyssopimusta jäänyt Mogg siirtyi Los Angelesiin lataamaan akkujaan.
Lepojakson jälkeen laulaja päätti kasata kokonaan uuden yhtyeen, johon harkitsi ensin Yngwie Malmsteenia sekä George Lynchia, mutta päätyi rekrytoimaan Shrapnel Recordsin keulahahmo Mike Varneyn suosituksesta amerikkalaisen kitaristin Tommy McCledonin, joka tunnettiin taiteilijanimellä Atomik Tommy M. Rumpaliksi saapui Diamond Headissa soittanut Robbie France ja bassoon UFO:n viimeisellä kiertueella esiintynyt Paul Gray. Viimeiseksi UFO:n klassisessa 1970-luvun kokoonpanossa vaikuttanut kosketinsoittaja/kitaristi Paul Raymond suostui palaamaan kehiin, muutaman vuoden Michael Schenkerin kanssa MSG:ssä soitettuaan.
Mogg teki uuden sopimuksen UFO:n vanhan levymerkki Chrysalisin kanssa, jonka myötä uudistunut yhtye alkoi Englannista käsin kirjoittaa uutta materiaalia. Tässä vaiheessa Chrysalis oli vaatinut jälleen UFO-nimen käyttöä ja lopulta Mogg taipui. Bändi suuntasi lyhyelle kiertueelle joulukuussa 1984 Raymondilla vahvistettuna ja jatkoi sen jälkeen demojen valmistelua.
”Misdemeanor”-nimen lopulta saanut LP ei syntynyt helpoissa merkeissä. Mogg oli edelleen päihdekoukussa ja miehellä oli vaikeuksia saada aikaiseksi kelvollisia sanoituksia. Sessiot venyivät ja usein uuden materiaalin sijasta aika kului jamittelussa covereiden kimpussa. France sai tässä kohtaa tarpeekseen ja häipyi kuvioista. Hänet korvasi Magnumissa aiemmin vaikuttanut Jim Simpson ja UFO esiintyi uuden rumpalin kanssa Knebworthin kaatosateessa kesällä 1985. Samoilla festareilla lavalle astui uudelleen rivinsä kasannut legenda Deep Purple vanavedessä Scorpions, Meat Loaf sekä Blackfoot. Yleisöä oli paikalla 60 000, joten Mogg kumppaneineen sai muutamille setissä kuuluille uusille kappaleille aivan eri kaliiberin altistuksen.
Tässä vaiheessa bändi oli saanut kasaan reilun albumin verran musiikkia ja nimituottaja Kevin Elsonin johdolla käynnistettiin viralliset levytykset. Elson oli 1980-luvun melodisen hard rockin luotettavimpia nimiä ja osasi loihtia menestysäänimaailman mm. Journeyn, Europen, Pretty Maidsin sekä Mr. Bigin pitkäsoitoille. Hän aloitti tutulla tyylillään hiomalla UFOn rumpusoundia kolme päivää, jonka myötä tämänkaltaiseen perfektionismiin tottumaton yhtye oli heti miehen kanssa napit vastakkain.
Elson sai tämän johdosta lähteä ja tuottajaksi palkattiin brittiläinen Nick Tauber, jolla oli perinteisemmät meriitit sekä UFO:n tavoin kova viinapää. Näillä aineksilla albumi saatiin lopulta kasaan ja ”Misdemeanor” ilmestyi marraskuussa 1985.
Levy esitteli osittain nahkansa luoneen UFOn, vaikka tutut tavaramerkit musiikista olivat edelleen tunnistettavissa. Yhtye noteerasi Bon Jovin ja Def Leppardin menestyksen listoilla. Tarinan mukaan vaikutteita otettiin selkeästi amerikkalaisesta glam rockista sekä tukkahevistä. Mitään radikaalia pop-linjaa ei tästä huolimatta faneille tarjottu, vaikka musiikin voi helposti sijoittaa vuoden 1985 ympäristöön.
Moggin laulu vie kuulijan lähes jatkuvalla syötteellä englantilaiseen rock-klubiin. Tulkinnat voisivat olla miltä UFO:n vuosikymmeneltä tahansa, ja olisi mielenkiintoista kuulla näistä biiseistä versiot esimerkiksi viimeiseksi jääneen Vinnie Mooren vahvistaman kokoonpanon toimittamana.
Muutama biisi on nyt kuunneltuna laadukasta tasoa. ”Night Run”, ”This Time” sekä ”Name Of Love” sisältävät Moggin verevän tulkinnan ohella kaikki sivutekijät huomioiden laadukkaita melodioita. Myös ”Heaven’s Gate” toimii tähän suuntaan, vaikka sovitus vaikuttaa osin hiomattomalta.
Tuotantopuolella sen sijaan parannettavaa on paljon, ja on pakko ihmetellä millaisen äänimaailman Elson olisi saanut albumille. Hän olisi epäilemättä voinut istuttaa toivotun siloitellumman soundin osuvammin UFO:n materiaalin ylle. Tämän sijasta Varneyn talliin kuulunut Atomik vinguttaa soolonsa 1980-luvun shred-tyylillä, aivan liian kovan volyymin saattelemana.
Raymondin koskettimet soivat myös kappaleista toiseen vaihtelevalla voimakkuudella, mutta pahin osasto on siitä huolimatta rummut. Tauberin loihtimalla rumpusoundilla suurimmassa osassa kappaleita Simpsonin soitto kuulostaa parhaimmillaan pahviselta ja pahimmillaan karmealta demotason hakkaamiselta. Ja lisäksi soundi muuttuu radikaalisti biisistä toiseen, pahvisen jytkeen jälkeen ”Dream The Dream” -balladissa haetaan John Bonhamin tyyliin kumisevaa jylhyyttä. Mikään uusi ”Kashmir” tämä tulkinta ei ole, joten yritykseksi jää.
Ajoittain hyvät kappaleet ja Moggin erinomainen laulu häiriintyvät enemmän tai vähemmän sekavasti taustalla soivaan musiikkiin. Jokin on jatkuvasti vinossa. Tämän myös yhtye tajusi, Raymond ensimmäisenä jo kesällä 1986 siirtyen muihin maisemiin. Chrysalis pudotti bändin sopimuksestaan ja demoista kasattu EP ”Ain’t Misbehavin´” ilmestyi vuonna 1988 pienemmän levymerkin kautta. Tässä vaiheessa basisti Pete Way oli palannut kehiin, mutta Atomik puolestaan kuitannut itsensä ulos.. Hänen korvaajinaan nähtiin neljä eri kitaristia vuoden sisällä, ennen kuin hengetön kokoonpano laittoi vähäksi aikaa homman poikki.
”Misdemeanor” sisältää hetkensä, mutta luotaantyötävä kansitaide kuvaa musiikkia ja kokonaisuutta osuvasti. Tavoitteet olivat ajan hermoilla pysyminen ja menestys Amerikassa, mutta valitettavasti kukaan ei ohjannut tätä ruoria selkeällä kurssilla.
6+/10
Ville Krannila
1.This Time
2.One Heart
3.Night Run
4.The Only Ones
5.Meanstreets
6.Name Of Love
7.Blue
8.Dream The Dream
9.Heavens Gate
10.Wreckless
