Pitkän Dirkschneider-nimen alla vietetyn ajanjakson jälkeen “Steelfactory”-levyllä paluun tehnyt U.D.O. saapui maaliskuussa 2019 Euroopan kiertueellaan Suomeen ja Helsingin Nosturiin.
Levy ei kuulu U.D.O.:n parhaimmistoon, mutta etukäteen tiedossa ollut settilista lupasi kuitenkin hyvää Accept-hitteihin jo aavistuksen kyllästyneille ja U.D.O.:n omaa tuotantoa suuresti arvostavalle fanille. Bändissä tiuhaan tahtiin viime vuosina käyneet ovet tosin puhuttivat ennen keikkaa, eikä moni enää muistanut Udo Dirkschneiderin pojan Svenin lisäksi keitä miehistössä nykyään vaikuttaa.
Innokkaimmat katsojat olivat vallanneet eturivin jo alkuillasta ja poikkeuksellisen runsas merchandise-tarjonta houkutteli myös kävijöitä. Oli hienoa nähdä tähän puoleen panostetun nyt kunnolla, peruspaitojen lisäksi koko U.D.O.-tuotanto oli CD- ja osittain vinyylimuodossa tarjolla, lisäksi esillä oli jopa Dirkschneiderin nimikirjaimin varustetut hanskat.
Illan avasi latvialainen Kiss Of The Dolls. Yhtyeen vanhakantainen rock oli jossain määrin outo yhdistelmä verrattuna U.D.O.:n metalliseen ulosantiin. Välillä soundissa oli häivähdyksiä Uli Jon Roth– kauden Scorpionsista, sitten eksyttiin jazz/lounge tunnelmointiin ja lopussa tuntui kuin olisi kuunnellut Elvis-tribuuttisetin soundtrackia. Yleisöä oli tässä vaiheessa paikalla todella vähän ja jonkinlaisena loppukevennyksenä keikan päätyttyä laulaja jakoi ison kasan Kiss Of The Dolls -promolevyjä katsojille.
Red Partizan osui musiikillisesti jo paremmin pääesiintyjän kannalta maaliin. Entisestä Jugoslaviasta kotoisen olevan yhtyeen kappaleet tuntuivat lainaavan perinteisen metallin oppikirjasta niin, että ensin versioitiin melko lailla yksi yhteen Kissin’ Dynamiten ”I Will Be King” ja sen jälkeen mm. Acceptia sekä Rammsteinia. Kappaleiden nimet ”Russian Roulette” ja ”Wanted Dead Or Alive” antoivat jo suuntaa siitä mitä oli luvassa. Kaljahuuruisen hevin keskellä yhtye hyödynsi satunnaisesti myös naislaulajaa, mutta tämä tuntui olevan täysin väärässä kokoonpanossa. Aivan kuin yhtye epätoivoisesti etsisi omaa linjaa tällaisen ei enää tänä päivänä niin selvän erikoisuuden kautta. Toisaalta miespuolisen päävokalistin huonoa Mat Sinneria ja karaokeisäntää muistuttava karjunta tarvitsi selkeästi edes jonkinlaista laulusuoritusta tasapainoksi.
U.D.O.:n noustessa intromusiikin saattelemana lavalle, tunnelma oli jo noussut korkealle, vaikka saliin lisää porukkaa olisi yhä mahtunut. Yleisömäärä oli suurin piirtein samoissa luvuissa, kuin 2000-luvun alussa todistamani ”Man And Machine” –kiertueen veto samassa paikassa. ”Tongue Reaperin” ja Acceptin ”Living For Tonitea” vahvasti seuranneen ”Make The Moven” myötä keikka lähti vahvaan alkuun, ja kyseessä olivat selkeästi parhaat esitykset ”Steelfactorylta.” Kolmas kappale ”24/7” sai jo äänekkäämmät suosionosoitukset ja bändi tarrasi voimakkaasti biisin tunnistettavaan riffiin.
Ensimmäinen klassikko saatiin ilmoille 22 vuoden (Udo:”olikohan tästä biisistä jo 23 vuotta? En ole varma”) takaa ”Solid”-levyn avaajalla ”Independence Day”, jonka lopun yleisölaulatus sai Nosturilta hyvin vastakaikua. Myös ensimmäisenä 1980-luvulta esiin kaivettu voimaballadi ”In The Darkness” saatteli kuoron vahvalla osallistumisella, usein paitsioon jääneeltä ”Timebomb”-levyltä saatiin nimikappale soittoon. Vanhemmasta materiaalista ainoastaan 30 vuotta täyttänyt ”Mean Machine” jäi jostain syystä kokonaan ulos settilistasta. Udo tuntui satunnaisissa välispiikeissään pohtivan pitkään milloin biisit oli alun perin tehty ja eräässä kohdassa näytti tiedustelevan kitaristi Andrej Smirnovilta, mitä nyt ylipäätänsä seuraisi ohjelmassa. Tosin naureskeluista päätellen tämä oli osa showta.
Uudet jäsenet Dee Dammers ja Tilen Hudrap soittivat tarkasti, mutta jäivät aiemmin vuosia U.D.O.:ssa vaikuttaneisiin Igor Gianolaan, Kasperi Heikkiseen, Fitty Wienholdiin ja Stefan Kaufmanniin verrattuna kasvottomiksi. Dammersin kitarasoolo ennen ”In The Darknessia” ei ollut tyylitajultaan innovatiivisimmasta päästä. Toisaalta Smirnov on ottanut paikkansa ykköskitaristina, ja soitti osuutensa taidokkaasti. Myös ne kuuluisat mullikuorot lähtivät kappaleiden vaatimalla tehokkuudella kaikilta riittävän mallikkaasti.
Jos kielisoitinten haltijat jäivät varjoon, Sven Dirkschneider rummuissa osoitti kasvaneensa paitsi taidokkaaksi soittajaksi, myös osaavaksi showmieheksi ja lyhyt rumpusoolo osoitti hyvin hänen taitonsa. Rumpusoundi varsinkin setin alussa särki pahasti, mutta sooloon mennessä miksaukseen tehtiin jotain korjauksia ja loppuosa keikasta kuului taas mainiosti. Volyymi oli muuten varsin inhimillisellä tasolla ja moni ei tuntunut korvatulppia tarvitsevan.
Setin kaari tuntui painottavan myös lopussa uutta yhtä paljon kuin vanhaa ja todelliset ässät säästettiin encore-osastolle. Oma suosikkini ”Heart Of Gold” kajahti hienosti ilmoille, mutta tätä ennen soinut uusi kappale ”Hungry And Angry” konkretisoi sen, että tauosta huolimatta on sävellystyössä menty siitä mistä aita on matalin. Ironista kyllä, biisi sai uudesta materiaalista selvästi parhaan vastaanoton.
Encoressa ”Holy”, ”Animal House” sekä ”Man And Machine” löivät kehiin vastustamattoman suoran, joka sai nyrkit kohoamaan rivissä kohti kattoa. Tämän jälkeen monen turnauskestävyys näytti olevan koetuksella ja sali alkoi tyhjentyä jo päätöskappale ”They Want Warin” aikana. Vuoden 1987 anthem päätti illan osuvasti ja Queenin ”The Show Must Go On” -outronauhan soidessa Udo yhtyeineen vaikutti aidosti kiitolliselta varmasti kiertueen pienelukuisimmasta päästä olevaan yleisöön. Bändi on tullut todistettua Nosturissa ennenkin ja suurin piirtein samalla viivalla on suosio pysynyt väkimäärästä päätellen. Vanhoja konkareita riitti katsomossa, mutta ilahduttavasti myös nuorempaa porukkaa, joita soisi löytävän enemmän näiden viimeisten dinosauresten sekä muiden kasariyhtyeiden keikoilta.
Accept on nykyään kutistunut Wolf Hoffmanin sooloyhtyeeksi, mutta tästä huolimatta päätös jättää legendan materiaali sivuun oli Udon osalta ollut oikea. Ensi kerralla yhtyeeltä toiveissa olisi hieman enemmän poimintoja 1980- ja 1990-luvun materiaalista ja yleisesti enemmän väkeä paikalle. Tämän kaltaiset kasarishow alkavat olla harvinaista herkkua näillä leveysasteilla.
Teksti: Ville Krannila
Kuvat: Hannu Juutilainen ©Metalliluola
