Turku sai tuntea jälleen pimeyden voimien vahvan läsnäolon, kun itse pääpirua kunnioittamaan järjestetty Turku Saatanalle -metallimessu manattiin järjestyksessään viidettä kertaa. Jonkinmoisesta ikiaikaisen hyvän ja pahan kamppailusta oli viitteitä jo hyvissä ajoin ennen itse tapahtumaa, sillä artisti toisensa jälkeen joutui tai jouduttiin perumaan, ja tilalle etsittiin pikavauhdilla korvaavia nimiä. Paikalle saatiin kuitenkin varsin mielenkiintoinen nippu mustan rytmimusiikin edustajia.
Perjantain tiukka soittoaikataulu oli entuudesta tiedossa, joten osasimme varautua saapumalla paikalle hyvissä ajoin, sillä viikonlopun avannut Azaghal kuuluu omiin pitkäaikaisiin suosikkeihini kotimaisen black metalin saralta. Alun hienoinen epävarmuus niin soiton kuin soundienkin puolesta karisi muutaman kappaleen jälkeen tiehensä, ja Azaghalin setti taattua Suomi-bläkyä potkaisi iltamat hyvin käyntiin.
Suurin osa viikonlopun orkestereista oli itselleni entuudestaan tuntemattomia. Näihin lukeutui myös toisena esiintynyt IC Rex, jonka pakanallinen musiikki ihastutti, vihastutti ja ennen kaikkea hämmensi. Yhtyeen laulaja Artifex IC heilui lavalla kuin riivattu ortodoksipappi, ja onnistui vakuuttamaan allekirjoittaneen varsin vihaisella tulkinnallaan. Epäselväksi jäi ainoastaan olivatko esityksen aikana taustalakanaan heijastetut lyriikat etupäässä yleisöä vai laulajaa varten.
Nécropole toi tullessaan sysimustat terveiset Ranskasta. Vahva soitto sekä selkeä äänimaailma auttoivat pääsemään kappalemateriaaliin hyvin käsiksi, ja kierroksia loppua kohden lisännyt tunnelmallinen paahto ylsi parhaimmillaan jopa Mgla:maisiin sfääreihin. Morriganin kahden miehen tunnelmapala kääntyi ainakin kohdallani lähinnä rumputyöskentelyn ihailuksi, rytminlyöjän jopa jazzahtavaa tyyliä oli ilo kuunnella. Laulupuolella puhtaat osuudet soivat hieman epävireessä, ja säröääni toimikin livetilanteessa huomattavasti paremmin.
Illan selkeästi odotetuin akti oli telakalta hiljattain palannut Ajattara, joka lunasti paikkansa perjantain pääesiintyjänä tarjoilemalla laadukasta pakanametallia koko rahan edestä. Nokkamies Pasi Koskinen oli erinomaisessa vedossa ja näytti nauttivan yhtyeen saamasta erittäin positiivisesta vastaanotosta.
///
Lauantain ensimmäinen orkesteri Malum jäi aikataulullisten haasteiden takia väliin, mutta yhtyeen raaka ulosanti oli potkaissut unihiekat silmistä ja kakkospäivän ryminällä käyntiin. Keikkaa kehuttiin erinomaiseksi avaukseksi.
Islantilaisista vieraista lauteille päästettiin ensimmäisenä Naðra, jonka vauhdikas esitys jäi itselleni hieman etäiseksi, mutta antoi kuitenkin muistutuksen saarivaltion laadukkaasta musiikintuotannosta sekä myrskyvaroituksen tulevasta.
Black-veteraani Archgoat keräsi mustanpuhuvaa kansaa jo lähestulkoon tuvan täyteen. Arkkivuohi tarjoili alkukantaista mustaa metallia vuosien ammattitaidolla, eikä positiivinen vastaanotto jäänyt varmasti kenellekään epäselväksi.
Islantilaisten välissä soittanut True Black Dawn oli kovassa iskussa. Soitto kulki kovaa ja selkeästi, eikä nokkamies Wrathia voi ainakaan syyttää teatraalisuuden puutteesta – miehen epäpyhä esiintyminen olikin omiaan tämän kaltaiseen tapahtumaan.
Sen minkä islantilainen Naðra lupaili, maanmiehensä Misþyrming sitten viimeistään lunasti. Alkupuolen hieman hapuileva esiintyminen vaihtui hyvin nopeasti äärimmäisen vihaiseen ja varmaan ulosantiin. Ennakkoon yhtyeeltä kuulemani kappaleet eivät olleet tehneet sen suurempaa vaikutusta, mutta vahva esiintyminen karisti kaikki viimeisetkin ennakkoluulot. Nuoret herrat ottivat lavan haltuun ja loppu oli silkkaa tuhoa ja hävitystä. Misþyrming vastasi omilla listoillani viikonlopun kovimmasta esityksestä. Ainoa tahra kilvessä oli eturivin känniurpo, jonka epätoivoiset fist pump-yritykset torjuttiin laulajan toimesta kerta toisensa jälkeen. Lähentelijä saikin lopulta (aiheellisesti) maiharista nenänvarteen. Jätetään ne artistien lääppimiset sitten ensi kerralla pois, jookosta?
Illan päättänyt yhdysvaltalaisvieras Profanatica jäi edellisen pyörityksen jäljiltä hieman vaisuksi, mutta yleisö oli onneksi eri mieltä, sillä tupa oli ääriään myöten täynnä ja kattoa kohti nostettuja nyrkkejä salin täydeltä.
Kaikkien artistivaihdostenkin jälkeen olivat järjestäjät saaneet kasaan erinomaiset iltamat. Venue oli toimiva, eikä suuria jonoja tai muuta epämieluisaa hidastetta päässyt syntymään missään vaiheessa. Erityismaininta myös alakerran baarin 4 euron hintaisesta oluesta, joka taitaa olla varsinainen erityistapaus normaalisti aivan tappiin vedetyn hinnoittelun seassa.
Azaghalin sanoin: ”Kiitos, ja ensi kertaan!”
Teksti ja kuvat: Markus Salmela © Metalliluola
