Vuonna 1988 Tarotilla oli näytön paikka. Paria vuotta aiemmin ilmestynyt debyytti ”Spell Of Iron” oli esitellyt taitavan ja omalta itseltään kuulostavan kotimaisen hevibändin. Tarot oli tavallaan päässyt iskemään puskista, vaikka toki bändi oli ollut jo hyvän aikaa kotiseutunsa Kuopion hevipiirien tietämä ja tunnustama.
Maanlaajuista suosiota yhtye pääsi maistamaan vasta ”Spell Of Ironin” julkaisun jälkeen ja sen tuomalla nosteella lähdettiin äänittämään debyytille seuraajaa. Tulevan albumin tuottajaksi valikoitui jälleen jo paria vuotta aiemmin ”Spell Of Ironin” sekä esimerkiksi Kirkan pari 1980-luvun hevilevyä tuottanut suuren profiilin tuottajanimi Kassu Halonen ja levyn äänityksistä vastasi puolestaan Dan Tigerstedt. Osaavissa käsissä kalakukkokaupungin kotimaisen hevin pioneerit saivat siis toista albumiaan tehdä.
Levyn pistää käyntiin ”Descendants Of Power” ja tämä on juuri oikea kappale albumin avaajaksi. Rouhea kitarariffi jyrää ja rumpu-bassokombinaatio antaa tanakan pohjan suhteellisen rivakkatempoiselle rokkerille. Kielisoittimet soivat lähes perusvireessä, ainoastaan puolikkaan sävelaskeleen laskettuna ja esimerkiksi nykyiseen reippaasti laskettuun vireeseen verrattuna sointi on orgaaninen sekä selkeän erotteleva. Osansa miellyttävään kitarasoundiin on myös tietenkin buustatulla Marshall-vahvarilla, joka soi niin kuin… no se soi niin kuin Marshallin kuuluu soida eli täsmälleen oikealla tavalla. Tämän soundin pystyy löytämään useilta 1980-luvulla julkaistuilta hevilevyiltä. Jokainen kitaristi tietty tuo omat aineksensa soppaan, mutta Marsu-soundi on jäljittelemätön ja erittäin tunnistettava.
Seuraavassa biisissä ”Rose On The Gravessa” on sellainen introriffi, joka pistää harmittamaan, miksi en itse keksinyt sitä ensin. Tamppaava tahti ja veden tippumisen mieleen tuova kitaramelodianäppäily säkeistön taustalla ovat elementit, jotka tästä biisistä introriffin lisäksi jäävät päällimmäisenä mieleen. Kun ensi kertaa levyä vuonna 1988 kuuntelin, muistan miettineeni: jos kaksi ensimmäistä kappaletta ovat tällaisia, miten ihmeessä bändi kykenee pitämään tason läpi levyn.
Vauhtia jälleen lisäävä ”Lady Deceiver” tiputtaa korkeuksista ja erityisesti kertosäkeessä kappaleen nimen toistaminen käy tylsäksi, mutta verrattain hyvä raita on silti kyseessä. Nimibiisi ”Follow Me Into Madness” seuraa ja tätä kirjoittaessa tulee kylmät väreet jo pelkästä kappaleen ajattelusta. Rauhallinen aloitus ja hiljalleen kasvava tunnelma vievät mennessään. Sooloja edeltävä väliosa on niin uskomattoman hieno, että tekee mieli itkeä. Marco Hietala laulaa sellaisella tunteella, että hän on selvästi biisin ja tekstin sisällä. Tuollaista latausta ei yksinkertaisesti voi teeskennellä.
Alkuperäisen vinyylin ensimmäisen puolen päätösbiisi ”Blood Runs Cold” edustaa albumin heikointa antia. Tulee tunne, että levylle on pitänyt saada täytettä ja kappale on kursittu nopeasti kasaan. Periaatteessa siinä ei ole mitään vikaa, mutta kun alla on kolme loistavaa ja yksi hyvä, ”Blood Runs Coldin” osaksi lankeaa jäädä niiden jalkoihin. Lopun kantrirallatus ”Happy End” on sinällään hauska, mutta ei sillä mitään kiinnekohtaa itse kappaleeseen ole.
”No Return” alkaa rauhallisella kitaranäppäilyllä, mutta melko pian tempo kasvaa ja kappale etenee loppuun asti keskitempoa nopeampana perushevipalana. Kitarat vievät ja kuuntelija ei voi kuin vikistä. Kitarasooloa edeltää maukas kahden kitaran harmoniamelodia, joka johdattaa hienosti varsinaiseen sooloon. Albumin ehdotonta parhaimmistoa.
”I Don´t Care Anymore” alkaa myös puhtaalla kitaralla, mutta sama riffi jatkuu Marshallin läpi soitettuna vieden kappaletta kohti ensimmäistä säkeistöä. Biisissä on samantyylinen tamppaava basso ja pulssi kuin ”Rose On The Gravessa”, mutta tempo on reippaampi. Kertosäe on majesteettinen ja stemmaraitoja on laitettu sen verran runsaasti, että kertsilauluissa riittää massaa ja ilmaa. Jalka alkaa väkisin tampata kappaleen tahtiin. Jos ei ala, sitten on jaloissa jotain tosi pahasti vialla.
Kaksi seuraavaa kappaletta ”Breathing Fire” ja ”I Spit Venom” edustavat jälleen albumin täyteosastoa. Ei mitään erityisen hienoa, muttei toisaalta mitään vikaa. ”Breathing Fire” jyrää vauhdilla ja raskaalla kitarariffillään ja ”I Spit Venomissa” on kulmikas rumpukomppi, joka antaa biisille omaleimaisen ilmeen. Molemmat menevät osastoon ”ihan kiva”, mutta silti puoltavat paikkansa levykokonaisuudessa. Näin kovassa seurassa ne vaan vääjäämättä jäävät seinäruusuiksi ässäbiisien tyhjentäessä palkintopöydän.
Levyn päätös ”Shadow In My Heart” on hieno balladi ja täsmälleen oikealla paikalla jättäen seesteisen sekä rauhallisen tunteen. Kyseessä ei ole perinteinen puhtailla kitaroilla soitettu hidas veto, vaan särökitarat raastavat heti alkutahdeista loppuun saakka. Mistään pakollisesta balladista ei ole kyse vaan ”Shadow In My Heart” lyö hienosti viimeisen naulan komean levykokonaisuuden arkkuun. Tavallisesti en perusta fade out -lopuista, mutta tässä se toimii hienosti. Albumi ikään kuin lipuu kaikessa hiljaisuudessa päätökseensä ja tilalle tulee hiljaisuus. Upea lopetus upealle levylle.
”Follow Me Into Madnessin” tuotanto kuulostaa nykykorvaan raa´alta ja sitä se tavallaan on. 1980-luvun loppupuolella ei oltu vielä keksitty digitaalista äänenkäsittelyä pro toolseineen päivineen ja kaikki mitä levylle haluttiin, piti soittaa sellaisenaan sisään. Toki ääntä muokattiin jälkikäteen, mutta tuon ajan analogiset äänitykset kuulostavat aivan erilaisilta verrattuna nykypäivän turboahdettuun sekä täyteen tuupattuun äänikuvaan. Soittimet erottuvat selkeästi ja oikeasti pystyy kuulemaan, mitä itse kuka muusikko soittaa.
Tässä vaiheessa uraahan Tarotissa oli vielä kaksi kitaristia eli Marcon veli Zachary Hietala ja kahdella ensimmäisellä albumilla komppikitaraa käskyttänyt Mako H. Näin ollen kahden kitaran harmoniat olivat livenä helppoja toteuttaa samalla tavalla kuin ne levyille oli tehty. Seuraavalla albumilla Mako H.:n paikan tulisi ottamaan kosketinsoittaja Janne Tolsa ja täten bändin soundi oli tuleva tämän seurauksena muuttumaan.
”Follow Me Into Madnessilla” tuottaja Halonen soitti tuon ajan mittapuulla kovalla syntetisaattorilla Oberheim Xpanderilla jonkin verran syntikkaosuuksia, mutta bändin varsinaiseen kokoonpanoon kosketinsoittaja liittyi siis vasta seuraavalla levyllä.
Albumin kansitaide on siinä mielessä erikoinen tapaus, että alkuperäinen kansi korvattiin myöhemmin uudella versiolla. Mikä ikinä lie sitten syy ollut niin alkuperäinen kansi oli selkeästi komeampi, vaikka camp-henkeä ja sarjakuvamaisuutta siitä löytyi liian kanssa. Uusi versio on hevimpi ja hevigenren mukaisesti vakavammin otettava, mutta yhdellä sanalla kuvattuna se on tylsä. Kumpikaan kansiversio ei ole missään nimessä mikään täysosuma, mutta onneksi ne eivät pysty pilaamaan loistavaa musiikillista sisältöä.
Marco Hietalan laulua ei voi kuin ihmetellä. Miehen tekninen osaaminen on huippuluokkaa ja tulkinta aivan huikeaa. Tarotissa hän tuskin koskaan olisi tullut saamaan ansaitsemaansa arvostusta, sillä bändi on kaikesta huolimatta jäänyt pienemmän piirin tietoisuuteen, jos kansainvälisellä mittapuulla asiaa tarkastellaan. On onni, että Nightwishissa Hietalan laulu sai koko raskaan musiikin maailman ihailun osakseen.
Jos Marcon laulu on omaleimaista ja tunnistettavaa, samoin on velipoika Zacharyn kitaroinnin laita. Soitossa on jotain niin jätkämäistä ja itse opitun kuuloista, ettei voi kuin kunnioittaa ja kumartaa. Zachary tuskin koskaan pokkaa maailman teknisimmän hevikitaristin palkintoa, mutta täysin itseltään kuulostavan tyylin mies on onnistunut kehittämään. Sooloissa tapahtuu asioita, joita kovin moni edes keksisi kokeilla. Ja vibrakampi saa kyytiä. Väkisin alkaa hymyilyttää, kun miehen soittoa kuuntelee.
Tältä kuulosti kitaravetoinen melodinen suomalainen hevi vuonna 1988. Voisi kuvitella, jos asian äärellä oltaisiin oltu viisi vuotta aiemmin ja paikkana ei olisi ollut Kuopio vaan vaikka esimerkiksi Los Angeles tai Lontoo, olisi Tarotilla voinut olla saumansa iskeä läpi kansainvälisesti. 1980-luvun lopulla tämänkaltainen hevi alkoi jo olla eilisen päivän juttu ja perinteisesti vielä täällä peräpohjolassa englanniksi lauletulla musiikilla on ollut vaikeuksia lyödä läpi. Tarot tästä yleisestä ilmapiiristä vähät välitti vaan julkaisi vuonna 1988 levyn nimeltä ”Follow Me Into Madness”. Levyn, joka vielä tänä päivänä kuulostaa relevantilta ja tuoreelta. Samaa ei pysty sanomaan suurimmasta osasta Suomessa tuohon aikaan julkaistuista sen ajan hengen mukaisista äänitteistä.
Hattu päästä ja ”Follow Me Into Madness” soimaan. 37 vuotta vanha levy näyttää närhenmunat tämän päivän poppareille ja muka-rankoille alaviremörinäbändeille. Se rankkuus tulee jostain muualta kuin teennäisestä pullistelusta. Rankkuus tulee Kuopiosta!
9½/10
Teemu Kuosmanen
1.Descendants Of Power
2.Rose On the Grave
3.Lady Deceiver
4.Follow Me Into Madness
5.Blood Runs Cold/Happy End
6.No Return
7.I Don´t Care Anymore
8.Breathing Fire
9.I Spit Venom
10.Shadow In My Heart
