Seitsemänteen albumiinsa tultaessa Saxon oli onnistunut lyömään itsensä läpi brittiläisen uuden aallon hevibändinä ja yhtyeen 1980-luvun alun jälki albumirintamalla oli murhaavaa. ”Wheels Of Steel” (1980), ”Strong Arm Of The Law” (1980) sekä ”Denim And Leather” (1981) oli sellainen tripla, jolle oli hyvä lähteä rakentamaan jatkoa. Julkaisuvauhtihan oli tuohon aikaan albumi per vuosi, ellei tiheämpikin ja Saxon onnistui tekemään kelpo levyjä yksi toisensa jälkeen. Vuoteen 1985 tultaessa metallimaailmassa puhalsivat kuitenkin jo uudet tuulet. Hair metal ja kevyempi soundimaailma oli päivän sana ja tähän kelkkaan Saxonkin hyppäsi. Ja tämä ei ollut hyvä juttu kun ajattelee ”Innocence Is No Excusen” soundimaailmaa. Vaikka albumilla onkin kelpo biisejä, ne kärsivät levyn tuotannosta. Erityisesti rumpusoundit ovat läiskyvät ja sähköiset. Ne on myös miksattu yllättävän ylös. Vokalisti Biff Byford onkin todennut orkesterin kadottaneen osan identiteetistään tämän levyn myötä.
Kuten sanottua, hyviä biisejä levyllä on. Heti albumin avaava ”Rockin´ Again” on vahva ja jylhä avaus, jonka komea laulumelodia saa odottamaan kokonaisuudelta hyvää. Harmi vain, että sitten mennään pop-suohon, jota kappaleet ”Call Of The Wild” ja ”Back On The Streets” edustavat. Biisit voisivat kuulua Bon Jovin tai vastaavan tukkahevibändin levyille, mutta Saxonin esittäminä ne kuulostavat oudoilta. Onneksi ”Devil Rides Out” rokkaa tykimmin ja synkemmin (jos se tällä levyllä on mahdollista) nostaen toiveita loppualbumia ajatellen. Seuraavana tuleva ”Rock´n´Roll Gypsy” on ripeähkö vetäisy, joka sekin toimii hienosti ja kaiken kaikkiaan albumin A-puolesta selvitään vielä kuivin jaloin.
B-puolen kärkeen lyödään albumin tykein raita ”Broken Heroes,” joka on kaikessa komeudessaan loistava. Tätä biisiä on tullut soitettua vuosien varrella kotosalla niin useasti, etteivät karmeat sounditkaan häiritse sillä niihin on jo tottunut. Harmi vain, ettei taso säily tämän pidemmälle vaan kasarimylly laitetaan pyörimään taas toden teolla. ”Gonna Shout” ja ”Everybody Up” ovat tyhjänpäiväisiä kappaleita mistä ei muistijälkiä jää ja mielessä käy jo kannattaako tätä edes loppuun kuunnella. Sähkörumpujen lätinä täyttää myös seuraavana tulevan ”Raise Some Hellin” äänimaiseman, mutta tässä on sentään jotain vanhalta kunnon Saxonilta kuulostavaa – kunhan unohtaa kaiken maailman efektit ja kilkkeet mitä biisiin on kylvetty enemmän kuin tohtori määrää. Seuraavaksi lyödään pesään lisää vauhtia ja kierroksia. ”Give It Everything You´ve Got” tuo jollain tavalla mieleen edellisen albumin ”Crusaderin.” Tuplabassarikomppi ja kertosäehokema toimivat oudolla tavalla, vaikkei melodia nyt aivan häikäise. Onpahan kyseessä rivakampi ja ennen kaikkea rokimpi veisu kaiken kasarihömpän jälkeen. Ja siihen albumi sitten päättyykin. Olo on jotenkin kusetettu.
Pikkupoikana tätä levyä tuli fanitettua ihan kympillä, mutta nyt joutuu tunnustamaan karun faktan. Muutama hieno biisi ei hyvää albumia tee ja Saxonin katalogissa ”Innocence Is No Excuse” jää ainakin minulle sinne viimeiseen kolmannekseen. Hyvin harvoin tämä enää tulee soittimeen kaivettua. En tiedä olisiko rouheampi soundimaailma pelastanut kappalekavalkadia, tuskinpa. Siedettävämmän se siitä olisi tehnyt, mutta ei paljon muuta. Vanhempi metalliväki taatusti tietää orkesterin ”kovat luut”, mutta nuorisolle tiedoksi, että Saxon tekee edelleen heavya ja vereviä julkaisuja on tullut aivan viime vuosinakin. Kokeilkaa vaikka vuoden 2007 ”The Inner Sanctumia” jos ette usko. Siinä on todellakin albumi, jolle kannattaa antaa kuuntelukerta toisensa perään.
6½/10
Tomi Nousiainen-Gunnar
1.Rockin’ Again
2.Call Of The Wild
3.Back On The Streets
4.Devil Rides Out
5.Rock’n’Roll Gypsy
6.Broken Heroes
7.Gonna Shout
8.Everybody Up
9.Raise Some Hell
10.Give It Everything You’ve Got