Queen – Innuendo (1991)

[three_fourth]Brittiläisen Stadion-Rockin kruununjalokivi Queen oli jättänyt esiintymislavat taakseen 1986 keulamies Freddie Mercuryn saatua HIV-tartunnan ja sairastuttua AIDS:iin julkisuuden valokeilalta piilossa, joskin huhuja ja spekulaatioita miehen heikosta terveydentilasta liikkui pitkin 80-luvun loppua ja vuosikymmenen vaihdetta. Freddien riutunut ja sairaalloinen olemus Brit Awards-tapahtumassa 1990 ei jättänyt enää juuri mitään arvailujen varaan.

Queenin toinen Freddien tappavan sairauden varjossa levytetty ja samalla bändin viimeinen Freddien eläessä julkaistu albumi ”Innuendo” näki päivänvalon helmikuussa 1991 1,5 vuoden valmistelun lopputuloksena. Lähtökohdat albumille eivät olleet mitenkään otolliset, sillä Freddien terveys oli heikentynyt merkittävästi ja loppu oli jo käsinkosketeltavan lähellä. Tämän kylmän tosiasian tunnustivat sekä Freddie itse, että koko bändi. Mitäpä siinä tilanteessa voi rokkari enää muuta tehdä kuin antaa palaa, viimeisen kerran.

Freddien vääjäämättä lähestyvä kuolema on Innuendolla läsnä, mutta se ei suinkaan ole koko totuus tai mitenkään silmiinpistävänä hallitseva elementti. Albumi sisältää nimittäin paljon muutakin kuin sammuvan elämän liekin viimeisiä lepatuksia. Kun unohdetaan ulkomusiikilliset asiat sen verran kuin se on mahdollista, Innuendon kohdalla puhutaan lopulta melko tavanomaisesta Queen-albumista. Erilaisten ja toisistaan hyvinkin kaukana olevien musiikkityylien yhdisteleminen antaa albumista väkisinkin hiukan sekavan ja linjattoman kuvan. Tämä ei ole Queenin kohdalla mitään uutta, vaan useinmiten albumien konsepti on ollut saman suuntainen tyylien sekametelisoppa. Innuendollakin liikutaan laidasta laitaan Heavy Metal-vaikutteista Stadion Rockiin, haikeisiin balladeihin, silkkaan kieliposkessa vedettyyn hullutteluun, turhanpäiväiseen hömppään ja jopa gospeliin. Kaikki tämä on sotkettu sekaisin kuin eriväriset marmorikuulat eli jokaisen biisin tyyli poikkeaa edellisestä. Voitaneen ajatella, että Innuendolla on ollut tarkoituksen mukaista käydä läpi bändin lähes koko musiikkityylien repertuaari ”The best of”-hengessä, sillä jokainen bändin jäsen tiesi albumin olevan se vihoviimeinen varsinainen albumi. Laadullisesti Innuendolla on loistavia tai vähintäänkin mukiinmeneviä vetoja, mutta myös ontuvia fillereitä, jotka tulee skipattua lähes joka kerta.

Albumin parhaimmistoa ja rock-pitoisempaa materiaalia edustavat mahtipontinen ja jyhkeä Hard Rock-eepos, 90-luvun Bohemian Rhapsody, ”Innuendo”, Queen-rockerit ”Headlong” ja kepeä ”Ride the Wild Wind” sekä itseoikeutetusti huikea The Greates Hits 2:n kirittäjänäkin toiminut päätösraita ”The Show Must Go On”, joka on yhdessä musiikkivideon kanssa sydäntä raastavaa kuunneltavaaja katsottavaa. Raavaskaan hevimies ei voi olla herkistymättä katsoessaan läpileikkausta Queenin stadionaikakauden huippuhetkistä kuunnellen Freddien riipaisevaa tulkintaa tietoisena siitä, miten show Freddien osalta pian päättyi.

Keskinkertaisemmaksi materiaaliksi jäävät ”I Can’t Live With You” ja hiukan keskeneräisen oloinen Heavy Metal-vaikutteilla kuorrotettu ”The Hitman”, joka ei koskaan oikein pääse kunnolla siivilleen, vaan jää junnaamaan lähtötelineisiin. Balladiosastoa tarjoilevat ”Don’t Try So Hard”, elämää filmin lailla pikakelaava huolettoman nuoruuden muistelu ja fanien hyvästely ”These Are the Days of Our Lives”, jonka musiikkivideo sisältää Freddien viimeisen esiintymisen kameran edessä sekä suureksi osaksi instrumentaalinen ”Bijou”, joka toimii melkeinpä introna levyn päätösraidalle. ”Bijou”:lla pääosaa näyttelee Brian Mayn Red Special  mausteenaan Freddien lyhyt ja surumielinen vokaaliosuus, joka ei perimätiedon mukaan ole sanoituksistaan huolimatta omistettu Freddien elämänkumppanille Jim Huttonille tai ”naisystävälle” Mary Austinille, vaan saanut inspiraationsa muunmuassa Brian Mayn äidin lemmikkilinnusta.

 Selkeää filleriosastoa edustavat hengellinen ja gospel-vaikutteinen ”All God’s People” ja Freddien suosikkikissalleen omistama ”Delilah”-ralatus, joiden olemassaoloa albumilla ei puolusta oikein mikään muu kuin Freddien lähestyvä poistuminen pilven reunalle ja tunnelman keventäminen.

Synkeistä lähtökohdista huolimatta huumori ei loista levyllä poissaolollaan, vaan sitä kyllä löytyy sinkkujulkaisuksikin päätyneellä ”I’m Going Slightly Mad:lla”, joka on mielipuolisuuden rajamailla hoipertelevaa kieli poskessa vedettyä mustaa huumoria musiikkivideotaan myöten. On vaikeaa kuvitella yhdenkään Rock-bändin tekevän vastaavanlaista biisiä ja valitsevan sen kaiken lisäksi sinkuksi, mutta Queenilta se on täysin normaalia ja tiivistää sen luovan, teatraalisen ja absurdin hulluuden, mitä bändi ajoittain edusti.

Biisien krediitit on annettu koko bändille edellisen albumin tapaan, joskin vieraileva muusikko Mike Moran on saanut nimensä mukaan ”All God’s People”:n kirjoittamiseen osallistumisesta. Tässä vaiheessa (k)ukkojen egot eivät enää näytelleet osaa biisien valinnassa albumille kuten oli ollut pitkin 70- ja 80-lukuja aiheuttaen ristiriitoja bändin sisällä. Tuotannosta vastasi bändi itse kera David Richardsin edellisen albumin tapaan. Levyn soundit ovat kirkkaat ja tasapainoiset ja albumi onnistuu kuulostamaan jopa vapautuneelta.

Paras anti löytyy Freddien laulusuorituksesta, joka on miehen tilan huomioiden todella huikeaa kuultavaa läpi koko albumin. Freddie oli päättänyt antaa kaikkensa ja sen kuulee. Freddien ääni on kirkas ja voimakas ja voidaankin puhua yhdestä Freddien uran parhaimmista laulusuorituksista. Se on todella kovan luokan ammattilaisen suoritus lähes luurangoksi laihtuneelta ja vakavasti sairaalta rokkikukolta.

Puutteistaan ja epätasaisuudestaan huolimatta Innuendo on aivan kelvollinen albumi, jolla on valitettavasti niskassaan raskas taakka. Tämä taakka toimii kaksiteräisen miekan tavoin. Toisaalta bändi ja Freddie ovat saaneet itsestään ulos ”Innuendo”:n ja ”The Show Must Go On”:n kaltaisia helmiä, mutta toisaalta on menty sieltä, mistä aita on matalin, jotta albumille on saatu mahdollisimman paljon materiaalia. Innuendo toimisi kokonaisuutena paremmin, jos siitä olisi jätetty ”Delilah”:n ja ”All God’s People”:n kaltaiset täytebiisit pois ja joitakin biisejä olisi mietitty hiukan pidemmälle.

 Vaikkakin Queen julkaisi vielä vuonna 1995 albumin verran Freddien laulamaa materiaalia, voidaan Innuendoa pitää bändin joutsenlauluna. Se ei ole täydellinen, eikä parasta Queenia, mutta kelpo tapa lyödä pillit pussiin ja sammuttaa valot sirkusteltasta.

Queen is dead. Long live the Queen!

7½/10

TOMI VÄÄNÄNEN

[/three_fourth]
[one_fourth_last]
queen
Innuendo
I’m going Slightly Mad
Headlong
I Can’t Live Without You
Don’t Try So Hard
Ride The Wild Wind
All God’s People
These Are The Days Of Our Lives
Delilah
The Hitman
Bijou
The Show Must Go On[/one_fourth_last]

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here