Queen – Innuendo (1991)

Brittiläisen stadion rockin kruununjalokivi Queen oli jättänyt esiintymislavat taakseen 1986 keulamies Freddie Mercuryn saatua HIV-tartunnan ja sairastuttua AIDS:iin julkisuuden valokeilalta piilossa. Huhuja sekä spekulaatioita miehen heikosta terveydentilasta liikkui pitkin 1980-luvun loppua ja vuosikymmenen vaihdetta. Freddien riutunut ja sairaalloinen olemus Brit Awards -tapahtumassa alkuvuodesta 1990 ei jättänyt enää mitään arvailujen varaan.

Queenin toinen Freddien tappavan sairauden varjossa levytetty ja samalla bändin viimeinen Freddien eläessä julkaistu albumi ”Innuendo” näki päivänvalon 1,5 vuoden valmistelun lopputuloksena 30 vuotta sitten helmikuussa 1991. Lähtökohdat levylle eivät olleet otolliset, sillä Freddien terveys oli heikentynyt merkittävästi ja loppu oli jo käsinkosketeltavan lähellä. Tämän kylmän tosiasian tunnustivat sekä Freddie itse, että koko bändi. Mitä siinä tilanteessa voi rokkari enää muuta tehdä kuin antaa palaa, viimeisen kerran.

Freddien vääjäämättä lähestyvä kuolema on ”Innuendolla” läsnä, mutta se ei suinkaan ole koko totuus tai mitenkään silmiinpistävänä hallitseva elementti. Albumi sisältää nimittäin paljon muuta kuin sammuvan elämän liekin viimeisiä lepatuksia. Kun unohdetaan ulkomusiikilliset asiat sen verran kuin se on mahdollista, ”Innuendon” kohdalla puhutaan lopulta melko tavanomaisesta Queen-levystä. Erilaisten ja toisistaan kaukana olevien musiikkityylien yhdisteleminen antaa LP:stä väkisin hiukan sekavan ja linjattoman kuvan. Tämä ei ole Queenin kohdalla mitään uutta, vaan usein albumien konsepti on ollut saman suuntainen tyylien sekametelisoppa.

”Innuendolla” liikutaan laidasta laitaan heavy metal -vaikutteista stadion rockiin, haikeisiin balladeihin, silkkaan kieliposkessa vedettyyn hullutteluun, turhanpäiväiseen hömppään ja jopa gospeliin. Kaikki tämä on sotkettu sekaisin kuin eriväriset marmorikuulat eli jokaisen biisin tyyli poikkeaa edellisestä. Voidaan ajatella, että ”Innuendolla” on ollut tarkoituksen mukaista käydä läpi bändin lähes koko musiikkityylien repertuaari ”The best of” -hengessä, sillä jokainen yhtyeen jäsen tiesi kyseessä olevan se vihoviimeinen pitkäsoitto. Laadullisesti ”Innuendolla” on loistavia tai vähintään mukiinmeneviä vetoja, mutta myös ontuvia fillereitä, jotka tulee skipattua lähes joka kerta.

Albumin parhaimmistoa ja rock-pitoisempaa materiaalia edustavat mahtipontinen ja jylhä hard rock -eepos ”Innuendo”, joka on yhtyeen 1990-luvun ”Bohemian Rhapsody”, Queen-rockerit ”Headlong” ja kepeä ”Ride The Wild Wind” sekä itseoikeutetusti huikea ”The Greatest Hits 2”:n kirittäjänä toiminut päätösraita ”The Show Must Go On”, joka on yhdessä musiikkivideon kanssa sydäntä raastavaa kuunneltavaa ja katsottavaa. Raavas hevimies ei voi olla herkistymättä katsoessaan läpileikkausta Queenin stadionaikakauden huippuhetkistä kuunnellen Freddien riipaisevaa tulkintaa tietoisena siitä, miten show Freddien osalta pian päättyi.

Keskinkertaisemmaksi materiaaliksi jäävät ”I Can’t Live With You” ja hiukan keskeneräisen oloinen heavy metal -vaikutteilla kuorrutettu ”The Hitman”, joka ei koskaan pääse kunnolla siivilleen, vaan jää junnaamaan lähtötelineisiin.

Balladiosastoa tarjoilevat ”Don’t Try So Hard”, elämää filmin lailla pikakelaava huolettoman nuoruuden muistelu ja fanien hyvästely ”These Are the Days Of Our Lives”, jonka musiikkivideo sisältää Freddien viimeisen esiintymisen kameran edessä sekä suureksi osaksi instrumentaalinen ”Bijou”, joka toimii melkein introna levyn päätösraidalle. ”Bijou”:lla pääosaa näyttelee Brian Mayn Red Special mausteenaan Freddien lyhyt ja surumielinen vokaaliosuus, joka ei perimätiedon mukaan ole sanoituksistaan huolimatta omistettu Freddien elämänkumppanille Jim Huttonille tai ”naisystävälle” Mary Austinille, vaan saanut inspiraationsa muunmuassa Brian Mayn äidin lemmikkilinnusta.

Selkeää filleriosastoa edustavat hengellinen ja gospel-vaikutteinen ”All God’s People” ja Freddien suosikkikissalleen omistama ”Delilah”-rallatus, joiden olemassaoloa albumilla ei puolusta mikään muu kuin Freddien lähestyvä poistuminen pilven reunalle ja tunnelman keventäminen.

Synkeistä lähtökohdista huolimatta huumori ei loista levyllä poissaolollaan, vaan sitä löytyy sinkkujulkaisuksi päätyneellä ”I’m Going Slightly Madilla”, joka on mielipuolisuuden rajamailla hoipertelevaa kieli poskessa vedettyä mustaa huumoria musiikkivideotaan myöten. On vaikeaa kuvitella yhdenkään rock-bändin tekevän vastaavanlaista biisiä ja valitsevan sen kaiken lisäksi sinkuksi, mutta Queenilta tämä on täysin normaalia ja tiivistää sen luovan, teatraalisen ja absurdin hulluuden, mitä yhtye ajoittain edusti.

Kuva: Rudi Dolezal

Biisien krediitit on annettu koko bändille edellisen albumin tapaan, mutta vieraileva muusikko Mike Moran on saanut nimensä mukaan ”All God’s Peoplen” kirjoittamiseen osallistumisesta. Tässä vaiheessa (k)ukkojen egot eivät enää näytelleet osaa biisien valinnassa albumille, kuten oli ollut pitkin 1970- ja 1980-lukuja aiheuttaen ristiriitoja bändin sisällä. Tuotannosta vastasi edellisen albumin tapaan yhtye itse kera David Richardsin. Levyn soundit ovat kirkkaat ja tasapainoiset ja ”Innuendo” onnistuu kuulostamaan jopa vapautuneelta.

Paras anti löytyy Freddien laulusuorituksesta, joka on miehen tilan huomioiden todella huikeaa kuultavaa läpi koko albumin. Freddie oli päättänyt antaa kaikkensa ja sen kuulee. Vokalistin ääni on kirkas ja voimakas ja voidaan puhua yhdestä Freddien uran parhaimmista laulusuorituksista. Se on todella kovan luokan ammattilaisen suoritus lähes luurangoksi laihtuneelta ja vakavasti sairaalta rokkikukolta.

Puutteistaan ja epätasaisuudestaan huolimatta ”Innuendo” on aivan kelvollinen kokonaisuus, jolla on valitettavasti niskassaan raskas taakka. Tämä taakka toimii kaksiteräisen miekan tavoin. Toisaalta bändi ja Freddie ovat saaneet itsestään ulos ”Innuendon” ja ”The Show Must Go Onin” kaltaisia helmiä, mutta toisaalta on menty sieltä, mistä aita on matalin, jotta albumille on saatu mahdollisimman paljon materiaalia. ”Innuendo” toimisi kokonaisuutena paremmin, jos siitä olisi jätetty ”Delilahin” ja ”All God’s Peoplen” kaltaiset täytekappaleet pois ja muutamia biisejä olisi mietitty hiukan pidemmälle.

Vaikka Queen julkaisi vielä vuonna 1995 albumin verran Freddien laulamaa materiaalia, voidaan ”Innuendoa” pitää bändin joutsenlauluna. Se ei ole täydellinen, eikä parasta Queenia, mutta kelpo tapa lyödä pillit pussiin ja sammuttaa valot sirkusteltasta.

Queen is dead. Long live the Queen!

7½/10

Tomi Väänänen

1.Innuendo
2.I’m Going Slightly Mad
3.Headlong
4.I Can’t Live Without You
5.Don’t Try So Hard
6.Ride The Wild Wind
7.All God’s People
8.These Are The Days Of Our Lives
9.Delilah
10.The Hitman
11.Bijou
12.The Show Must Go On

1 KOMMENTTI

  1. Aikoinani lainasin tuota levyä sukulaiseltani, kun ei vielä käytetty cd-levyjä. Paras biisi on The show must go on.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here