1990-luvun alussa rock-maailmaa järisytti maanjäristys Seattlesta, joka teki selvää jälkeä pinnalla olleesta tukkametallista. Spandexin ja hiuskiilteen sijaan bändit luottivat repaleisiin farkkuihin sekä flannellipaitoihin. Samalla musiikki muuttui synkemmäksi, nihilistisemmäksi ja ilkeämmäksi. Jos tukkametalliin kuului kitarasankaruuden jumalointi, grunge otti vaikutteet punkista, garage rockista, vaihtoehto-rockista ja vanhasta kunnon Black Sabbathista.
Tämä uusi musiikkisuuntaus toi pinnalle usean menestyksekkään yhtyeen, mutta jos tyylisuunnalle olisi valittava oma Big 4, nelikkoon kuuluisivat Nirvana, Pearl Jam, Soundgarden ja Alice In Chains. Toki Stone Temple Pilotsille ja The Smashing Pumpkinsille löytyy omat kannattajansa, mutta koska grunge profiloitui Seattleen ja jokainen mainitsemistani bändeistä profiloitui vankasti paikallisiksi, pidän tätä nelikkoa tyylisuunnan keskeisinä niminä. Moni toki laskee Alice In Chainsin metallibändiksi, kuten pääasiallinen biisintekijäsä Jerry Cantrell, mutta ei puututa pikku asioihin.
Grungen ”Big 4” oli musiikillisesti jokainen oma yksilönsä, mutta kyseessä oli myös yhteinäinen joukko siinä mielessä, että kaikilla yhtyeillä oli karismaattinen vokalisti. Valitettavasti Kurt Cobain (Nirvana), Layne Staley (Alice In Chains) ja Chris Cornell (Soundgarden) ovat kaikki jo jättäneet tämän maailman. Siitä suuremmasta syystä on paikallaan juhlistaa Pearl Jamin vokalisti Eddie Vedderia, joka täyttää komeat 60 vuotta, sekä bändin kolmatta albumia ”Vitalogy”, jonka julkaisusta tuli kuluneeksi 30 vuotta reilu kuukausi sitten.
Pearl Jam tuli kolmanteen levyynsä tilanteesta, jossa kaksi ensimmäistä levyä ”Ten” (1991) sekä ”Vs.” (1993) olivat olleet huikeita menestyksiä, nousten molemmat USA:n listan sijoille 1 ja 2. ja myyden vuosien varrella monenkertaista platinaa (”Ten”, 13 x platinaa, ”Vs.”, 7 x platinaa).
Bändi ei halunnut rikkoa toimivaa kaavaa palkaten jälleen tuottajakseen Brendan O’Brienin (Stone Temple Pilots, The Black Crowes, Red Hot Chili Peppers, Rage Against The Machine), mutta jotain oli muuttunut. Jännitteet yhtyeen sisällä olivat kasvaneet ja rumpali Dave Abbruzzese sai potkut jo ennen levyn julkaisua. Mitä tästä sopasta sitten syntyi? Otetaan selvää.
”Vitalogy” käynnistyy kakofonialla johtaen avauskappale ”Last Exitiin”, joka on suoraviivainen röyhkeä rockpala ja komea aloitus. Pearl Jamia mahdollisesti punkeimmillaan esittelevä räkäinen ja upea ”Spin The Black Circle” räjähtää eetteriin. Kappale on kuin purkitettua raivoa, joka pyyhkii vaikut kuulijan korvista.
”Not For You” on taas askel aivan muuhun, sillä käytännössä yhden riffin ja hypnoottisen grooven ympärille rakennettu häröily on jamittelemalla kasattu biisi. ”Tremor Christ” jatkaa edeltäjänsä tunnelmissa, eli biisi on pitkälti yhden tai ehkä kahden riffin varaan kasattu hypnoottinen trippi.
Pearl Jam on vuosien varrella tullut tunnetuksi taitavana balladien tekijänä ja yksi näistä onnistuneimmista on basisti Jeff Amentin säveltämä ”Nothing Man”. Kappale on yksi levyn parhaista sävellyksistä ja tämä klassikko on varastanut oman tärkeän paikan fanien sydämistä.
Herkistelyn jälkeen Pearl Jam vaihtaa jälleen rockvaihteen päälle rouhean ”Whippingin” myötä. Jälleen kerran tietty punk-henkisyys on käsin kosketeltavissa ja biisi on rakennettu pitkälti yhden riffin ympärille.
Reilun minuutin mittaisen funk-jamin ”Pry, To” jälkeen Pearl Jam heittää kehiin jälleen yhden uransa klassikkobiiseistä, eli ”Corduroyn”. Kuin merkkinä jostain tulevasta, biisi on stadion anthem. ”Bugs” oli aikoinaan hämmentävä kuuntelukokemus ja sitä se on myös tänään. Pearl Jam goes Tom Waits. Sekoilua, Vittuilua, Huumoria vai Suurta Taidetta? Ehkä kaikkea niitä tai ei sitten mitään, mutta häröilyä tämä haitarin ja Vedderin äänikollaasi on.
Häröilyn jälkeen ryhmä palaa jälleen rokkaamaan komeasti nimetyn ”Satan’s Bedin” myötä, joka valmistaa kuulijan yhteen Pearl Jamin keskeisistä teoksista, eli Vedderin säveltämään ”Better Maniin”. Tämä koskettava balladi kasvaa loistavaksi teokseksi, jonka kruunaa Vedderin laulusuoritus, sekä ennen kaikkea elämää suurempi teksti.
”Aya Davanita” on jälleen askel Pearl Jamin häröilymaailmaan, joka tuskin innostaa bändin suurinta fania hurraa-huutoihin. ”Vitalogyn” loppuun on säästetty kaksikko ”Immortality” sekä ”Stupid Mop”. ”Immortality” on jälleen onnistunut hituri, mutta sävellys ei nouse ”Nothing Manin” tai ”Better Manin” tasolle, ollen ”ainoastaan” hyvä biisi.
”Stupid Mop” on sitten taas askel Pearl Jamin sekoiluun. Reilu seitsemän minuuttinen jami kuulostaa siltä, kuin humalaiset muusikot olisivat päättäneet soitella studiossa ja samalla yrittää tehdä suurta taidetta. Raidan olisi voinut jättää huoleti levyltä pois.
”Vitalogy” oli selkeä poikkeus Pearl Jamin uralla, sillä levy on kahteen aiempaan albumiin verrattuna selvästi punk-henkisempi. Sen soundimaailma on todella rouhea ja tämä tekee jollain perverssillä tavalla kokonaisuudesta todella tuoreen. Tämä ei vaikuttanut levyn kaupalliseen menestykseen, sillä ”Vitalogy” nousi USA:n listan ykköseksi ja myi Amerikassa yli viisi miljoonaa kappaletta.
En ollut kuunnellut ”Vitalogya” pitkään aikaan. Vaikka levyltä löytyy pummi-nuotteja sekä kiilaavia tempoja, on se korvaani miellyttävä kuuntelukokemus tämän päivän turboahdetun tuotantomallin sijaan.
”Vitalogyn” materiaalista paistaa toki läpi selkeä jamittelu ja muutaman sekoilun olisi voinut suosiolla pudottaa pois. Tämän vastapainona mukana on muutama napakymppi, kuten ”Nothing Man”, ”Spin The Black Circle” sekä erityisesti ”Better Man”.
8/10
Ilkka Järvenpää
1. Last Exit
2. Spin The Black Circle
3. Not For You
4. Tremor Christ
5. Nothing Man
6. Whipping
7. Pry, To
8. Corduroy
9. Bugs
10. Satan’s Bed
11. Better Man
12. Aye Davanita
13. Immortality
14. Stupid Mop
