Perinteiset juhannuksen kaatosadekinkerit, joita myös Nummirockiksi on tavattu kutsua, järjestettiin jo 32. kerran Kauhajoen Nummijärvellä.
Kaksi vuotta sitten nelipäiväiseksi kasvatettu festivaali houkuttelee edelleen paatuneimmat hevarit vuodesta toiseen paikalle, säätilasta tai sapuskan laadusta huolimatta. Tänä vuonna mainostettiin etukäteen paikalla olevan muutakin kuin pelkkää perinteistä mörköoopperaa, mutta vaikutti siltä, ettei tällä suoranaista mainstream-suosiota suomalaisen festivaalikansan keskuudessa kuitenkaan saavutettu.
Keskiviikko on edelleen ns. nysäpäivä, ohjelmassa oli vain muutama bändi pienimmällä (ja keskiviikon jälkeen täysin paitsioon jääneellä) OriGINal stagella. Röllimetalliksi itseään tituleeraava oululainen Verikalpa tarjoili periaatteessa viihdyttävää, kaljanhuuruista Finntroll-pastissia, mutta jäi lopulta myös liian kanssa tunnetumman innoittajansa perässähiihtäjäksi. Illan jännitysmomentti oli siinä, kuinka kunnialla taiteilija saatanan armosta Demonos Sova pystyisi tällä kertaa hoitamaan legendaarisen Barathrumin keikan, ja hyvinhän se meni! Bändi on selkeästi saanut uutta virtaa palattuaan viime vuonna pitkän tauon jälkeen levytyskantaan erinomaisella ”Fanatiko”-pitkäsoitollaan, ja oli livenä paremmassa iskussa kuin aikoihin. Telttalavan äänentoisto kuulosti myös paremmalta kuin joinain aikaisempina vuosina, joten aloituspäivä nostatti tunnelmaa seuraavien päivien koitoksia varten hyvin.
Torstaina päästiin kahden pääasian äärelle, eli seisomaan kaatosateeseen sekä tanssahtelemaan yhden festivaalin historian toivotuimman yhtyeen Alestormin merirosvohumpan tahtiin. Skotteja ennen tarkastelussa olivat Hausjärveltä kotoisin oleva, synkkien metsien pakanametallibändi Havukruunu sekä Oulusta tuleva, death metaliksi luokittautuva Mors Subita, jonka nykyinen ulosanti oli merkittävästi metalcorempaa runttausta. Ensiksi mainittu oli jonkinasteinen pettymys mainion ”Kelle surut soi” –levyn jälkimainingeissa. En tiedä hävittikö säätila Kaaos-stagen äänentoiston jonnekin, vai olivatko metsänhenget kesälomilla, mutta laulaja Stefanin vaikuttavaa ulosantia lukuun ottamatta meininki jäi valjuksi. Jälkimmäinen oli taas allekirjoittaneelle täysin uusi tuttavuus, ja onnistui hiukan yllättäen vakuuttamaan varsin jämerällä ja tiukalla otteellaan, vaikka musiikki vähän liialti moderniin metal- tai deathcoreen perustui. Keikan loppupuolella päästiin myös vanhempaan materiaaliin, kun meininki muistutti enemmän yhtyeen esikuvikseen mainitsemia Carcassia sekä At The Gatesia.
Päälava eli Radio Rock -stage ei ollut torstaina käytössä, ja se ihmetytti Alestormin kohdalla. Yhtye olisi ehdottomasti kaivannut isommat puitteet. Metallimusiikin paras Eläkeläiset-pastissi pisti pienemmällä Inferno-stagella semmoiset tanssit pystyyn, että siinä ei enää paljon olisi haitannut, vaikka olisi Nummijärveltä tullut tsunami pyyhkäisemään koko festivaalin pöpelikköön. Erilaisiin merirosvoasuihin (ja välillä nimenomaan minkäänlaisen asun puutteeseen) panostanut yleisö kohelsi ja lauloi täysillä mukana ”Mexicon”, ”The Sunk’n Norwegianin”, ”Captain Morgan’s Revengen” tai ”Fucked With An Anchorin” kaltaisten rallien tahdissa, ja bändillä tuntui olevan selvästi hauskaa. Yhtyeen edellinen Suomen visiitti oli ollut sen verran katastrofaalinen, olettivat ettei heitä enää koskaan tänne pyydetä, mutta onneksi toisin kävi! Ehdottomasti festivaalin parasta antia, sekä bändin että yleisön innokkuuden puolesta.
Piraattipöhköilyn jälkeen energiatasot olivat sen verran kulahtaneet, että Kaaos-stagea stoner-doomillaan hitaasti palasiksi murskaava Demonic Death Judge oli oivallisessa kohdassa. Tämän genren bändejä tuntuu nykyään olevan 15 tusinassa, mutta DDJ on jo pitkän linjan tekijä, ja se näkyy ulosannissa. Äänimaailma oli todella raskas, soitto tiukkaa ja esiintyminen perinteitä kunnioittavaa. Yhtyeen sävellykset ovat tarpeeksi mielenkiintoisia erottuakseen siitä geneerisestä Black Sabbath –ripoff massasta, joita tulee vastaan liian kanssa. Kaiken nopeamman paahdon lomassa olisi tänä vuonna toivonut olevan tämän tason laahausta enemmänkin.
Perjantai oli tällä kertaa artistien suhteen pääpäivä. Kattauksen käynnisti päälavalla Yhdysvalloista asti saapunut, paluun tehnyt ja klassista hard rockia veivaava naisbändi Vixen. Yhtye oli yllättävän kovassa iskussa ottaen huomioon, että edellinen studiolevy on vuodelta 2006 ja silläkään ei soita yhtään tällä hetkellä kokoonpanossa olevaa alkuperäisjäsentä. 1990-luvun klassikoita ja muutamia covereita vedettiin koleaan iltapäivään hyvällä Hollywood-tatsilla ja yleisöä olisi toivonut olevan enemmänkin. Vastavedoksi Inferno-stagella tuuttasi uudelleen aktivoitunut Rytmihäiriö, jonka Gambina-läträys ei paljon esittelyä kaipaa. Uutta levyä viimeistelevä ja uudella rumpalilla varustettu surmacoren airut veti keikkansa tasaisen tappavalla rutiinilla, ei yllätyksiä mutta ei juuri mitään uuttakaan. Huumoria on vähän vuosien varrella esiintymisestä karsiutunut pois.
Sen sijaan seuraavana päälavalla vuorossa ollut Beast in Black löi sellaista laatua tiskiin, ettei hetkeen ole nähty. Battle Beastista epämääräisissä olosuhteissa häipynyt Anton Kabanen on todellakin saanut ryhmänsä kasaan. Laulaja Yannis Papadopoulos veti niin uskomattoman suvereenisti bändin omia kappaleita tähän mennessä ainoalta ”Berzerker”-levyltä ja Battle Beastin vanhempia biisejä, että muutamallak paikallaolijalla meni sormi suuhun. Moista rekisteriä pääsee harvoin todistamaan. Taas kerran yleisön vähyys päälavalla hieman ihmetytti, mutta toki sää alkoi olla pikkuhiljaa huonoimmillaan.
Kun kerran tähän mennessä oli jo korkattu pulloja sekä Alestormin että Rytmihäiriön tahtiin, niin Lappeenrannan oma juopporetkue Anal Thunder oli vielä kiellon päälle tarkastettava. Keikka meni aikamoisella paahdolla ottaen huomioon, että toiselta kitaristilta oli huhupuheiden mukaan katkennut selkäranka jokin aika sitten. Välispiikit olivat myös ehdottomasti festarin viihdyttävimmästä päästä. Innostuipa kitaristi Jutila tyylilleen uskollisena strippaamaan, ja veti lopun keikan munasiltaan. Taattua Anal-laatua alusta loppuun!
Peräpäästä siirryttiin vakavampiin aiheisiin, omalla kohdalla odotetun teutonithrashin klassikon Sodomin seuraan. Taas jostain tuntemattomasta syystä näin iso bändi soitti pienemmällä Inferno-lavalla, vaikka olisi kuulunut ehdottomasti päälavalle. No tällä kertaa tämä ei niin haitannutkaan. Olipa kyseessä sitten ehkä huonoimmat sääolosuhteet koko viikonlopun aikana, tai bändin hiljattaiset yllättävät miehistönvaihdokset, niin yhtä kaikki saksalaiset vetivät varsin keskinkertaisen ja paikoin jopa ala-arvoisen keikan. Vaikka nykyinen kahden kitaristin kokoonpano tuo soundiin hyvää jyrää, soitto oli paikoin niin laiskaa, ettei biisejä meinannut tunnistaa. Laulaja-basisti Tom Angelripperin ääni kesti hyvin ja yhtyeeseen vuosien jälkeen palannut kitaristi Frank Gosdzik näytti muutamia hetkittäisiä innostumisen merkkejä, mutta muuten keikasta jäi todella väljähtynyt fiilis.
Jos teutoonit eivät ihan nyt vakuuttaneet, niin toinen, vielä vanhempi jyrä Saxon sen sijaan hoiti tonttinsa jopa majesteetillisesti päälavalla. Englantilaiset todella näyttivät, miksi heidän uransa on kestänyt niin pitkään. Yleisöä oli taas aivan minimaalisesti, mutta tämä ei yhtyettä, ja varsinkaan nokkamies Bill Byfordin vaikuttavaa esiintymistä tuntunut lainkaan haittaavan. Saxonin settilista koostui pääosin aivan alkupään klassikkolevyjen sekä uuden ”Thunderbolt”-albumin materiaalista, ja hyvältä se kuulosti. Erittäin positiivinen yllätys. Merkittävästi suurempia saman ikäisiä bändejä, joills soitto- ja esiintymiskunto on valunut jo melko ala-arvoiseksi, on kasapäin.
Loppuillan norjalaisuutta odotellessa oli hyvä kohta seurata harvemmin livenä nähdyn Barren Earthin progressiivista death metalia. Keikalla oli soolokitaristi Sami Yli-Sirniötä tuuraamassa Waltarissa samaa tonttia hoitava Kimmo Korhonen, ja hyvin se toimi. Yleisö ei jaksanut keskittyä pitkän sadepäivän jälkeen yhtyeen tunnelmalliseen ja polveilevaan ilmaisuun, ja soundipuolikin oli välillä hakusessa, mutta hienosti ns. ”superbändiksi” tituleerattu porukka hoiti hommansa. Uudempi laulaja färsaarelainen Jón Aldará teki vaikutuksen. Hyvin myös Janne Perttilä jaksoi progea vääntää vielä Rytmihäiriö-kaahauksen jälkeen.
Sitten oli aika festivaalin pääesiintyjälle eli legendaariselle Immortalin Abbathille. Ulkona oli tässä kohtaa sanalla sanoen ns. perkeleen synkkää, joten tunnelma oli kohdallaan. Abbath on hoitanut hommiaan samalla kaavalla jo vuosikaudet, oli sitten kyse Immortalista tai muista projekteista. Rapukävelyineen sekä akuankka-välispiikkeineen mies on tavallaan huumorihahmo, mutta ehdottomasti viihdyttävä sellainen, ja hän on soololevyllään ”Abbathilla” jo todistanut, ettei tarvitse vanhan bändinsä nimeä pitämään musiikillista lippua korkealla. Basisti King ov Hell oli hänetkin vaihdettu kokoonpanosta johonkin statistiin.
Levyillä esimerkillisesti soittava Abbath itse ottaa keikat aika rennosti, ja jättää suuren osan kitarahommista muille, keskittyen lähinnä örisemiseen sekä poseeraamiseen. Välillä miehen kitarasta kuului jotain epämääräisen humalaista räpellystä, joka oli vissiin osoitettu piruiluna Immortalia edelleen jatkavalle Demonazille. Setti koostui sekä mainitun soololevyn biiseistä, vanhoista Immortal-raidoista (lukuun ottamatta viimeisenä tullut uudempi ”All Shall Fall”) sekä yhdestä I-projektin biisistä. Tämä kokoonpano olisi varmasti voinut soittaa tiukemmin, mutta myöhäinen soittoaika ja synkeä säätila yhdistettynä tilanteeseen hyvin sopivaan, usvaiseen valoshow’hun ja Abbathin omiin kliseisiin loivat kokonaisuuden, joka hymyilytti väkisin vielä kauan aikaa keikan jälkeen.
Lauantai oli selkeästi se mainstreamimpi päivä ja hevimaailmaa järkyttäneestä suru-uutisesta huolimatta sateen loputtua sen aloitti hilpeissä tunnelmissa Hevisaurus, jota katsomassa oli eniten yleisöä tähän mennessä festareita. En ole bändin kohdeyleisöä, mutta laadukasta tavaraa liskopoppoo on aina tehnyt, ja katsojiin upposi. Nummirockissa käydään nuorella iällä. Paikalla oli arviolta 5-vuotiaita faneja, jotka ovat käyneet täällä useammin kuin kirjoittaja.
Päälavalla siirryttiin tämän jälkeen hiukan vakavampimielisempään jyystämiseen viime vuonna onnistuneen comebackin tehneen Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen kanssa. Rautiaisen yhteiskuntakritiikki on jotain, mitä tässä maailmanajassa taas kaivataan, jonka ”Suomi sata vuotta” –kappale lähes täydellisesti osoitti. Soitto paluun tehneillä hevareilla kulkee ja miehet selkeästi nauttivat taas esiintymisestä. Settilistasta voisi sen verran niuhottaa, että ottaen huomioon kyseessä olevan festarikeikan, aika monia vanhoja kovia hittejä jäi puuttumaan.
Lauantaina ehdimme vielä tarkastaa viime vuosien varman festarivetonaulan, hurjassa livekunnossa olevan tamperelaisen Huoran, joka onnistui myös vetämään todella ison yleisön paikalle. Kakkoslevyään valmistelemassa oleva punk-metalpoppoo osaa ottaa yleisönsä tavalla, josta moni voisi ottaa oppia, ja tarttuvia bilebiisejä riittää.
Myöhäisillan tansseista taas vastasi Turmion Kätilöiden teurastusdisko, joka onnistuu aina olemaan myös yhtä viihdyttävä, vaikka välillä yhtyeen biisejä ei erota juuri toisistaan. Kätilöt ovat sen verran pitkän linjan viihdyttäjiä, että liveshow on hiottu täydelliseksi, ja se kiskoo sellaisia ihmisiä puoleensa, jotka eivät juuri yhtyettä edes kuuntele. Vaatetus oli lavalla taas kohdillaan ja ilotulitus hieno.
Mitä tästä kaikesta jäi käteen (tai päähän)? Yli 30-vuotiseksi festivaaliksi Nummirock on sekä hyvässä että pahassa onnistunut säilyttämään kotikutoisen yleistunnelmansa. Esiintyjistä löytyy aina jotain mielenkiintoista, sekä suurempaa, että pienempää, ja leirintäalueet ovat legendaarisia ja viihtyisiä vuodesta toiseen (jos sellaisesta tykkää). En ole sitten taas aivan varma siitä, onko näillä yleisömäärillä järkeä venyttää festivaalia nelipäiväiseksi. Usealla keikalla panimme merkille yleisön vähyyden. Olisiko ratkaisu jakaa suurempia esiintyjiä niin, että yhtenä päivänä olisi extremempi möykkä, ja toisena päivänä Danko Jonesin kaltaista perusrokkia?
Festivaaliasiakkaiden palvelu oli myös niin ja näin. Ruokapuoli on aina vuodesta toiseen hinta-laatusuhteeltaan legendaarisen epämääräistä, ja kaikenlaisista asioista kysyttäessä moni ei tuntunut hirveästi osaavan auttaa. Surkea keli toki vaikutti yleistunnelmaan, ei voinut biitsillä istuskella bändien välissä. Mutta hauskaa oli kaikesta huolimatta, ja musiikkiahan näihin bileisiin tullaan viime kädessä kuitenkin kuuntelemaan, eikö vain? Tuli se sitten teltan vieressä boomboxista tai Radio Rock -stagelta.
Raportti: Johannes Susitaival
Kuvat: Raisa Krogerus ©Metalliluola
Abbath artikkelikuva: Serena Solomon