Metallicalla luulisi olevan helppoa. Bändi on hevihistorian tunnetuimpia ja Iron Maidenin sekä AC/DC:n ohella ainoa genren edustaja, joka täyttää yhä stadioneja. Jostain syystä silti tuntuu, että yhtyeellä on ollut muihin verrattuna erityisiä vaikeuksia suhtautua tähän suosioon. Välillä on tarvittu psykiatreja ratkomaan sisäisiä kiistoja.
Bändi toisti vuosien ajan haluaan tehdä omia ratkaisujaan ja muuttaa musiikkiaan. Tämä on toki ymmärrettävää ja tähän heillä on oikeus. Sitten Metallica julkaisee albumin ”Death Magnetic” ja kuuntelija on syystä ymmällään. Näennäisesti levy oli paluu entiseen ja sitä myös markkinoitiin eri medioissa tällä näkökulmalla. Jos entisellä tarkoitetaan 1980-lukua tai edes miljoonia myynyttä ”Black”-albumia, pieleen on menty. Sen sijaan vuoden 1996 jälkeiseen Metallicaan yhtymäkohtia löytyy reippaasti. Lähinnä laulumelodiat, kappaleiden perusrakenteet ja kitarasoundi viittaavat tähän suuntaan.
Ongelmana tässä levyssä ei kuitenkaan ole se mille aikakaudelle oman suosikki-Metallicansa sijoittaa. Jopa paljon parjatulla ”Load”–albumilla oli omat hyvät kappaleensa. ”Death Magneticilla” biisit ovat sisältöönsä nähden ylipitkiä ja junnaavia. Kitarasoundi nousee negatiivisessa mielessä etualalle. Se on epäonnistunut, tämän tyyliset kappaleet vaatisivat terävämpää otetta ja 2000-luvun vaihteen purkkisoundin hylkäämistä, vaikka jotain hyviä riffinpätkiä James Hetfieldilta kuullaan.
Kirk Hammett on valitettavasti suurimmaksi osaksi vain varjo menneestä kitarasankarista. Juuri Hammett tuntuu olevan pahiten oman tyylinsä vanki, ja hänen soolonsa kuulostavat tällä levyllä siltä kuin Kirk miettisi jatkuvasti mitä hänen pitäisi soittaa sen sijasta, että antaisi vain nuottien tulla.
Lars Ulrichin soitosta on väännetty peistä vuosikausien ajan, mikään mestari hän ei soitossaan ole, mutta ”Death Magneticilla” ongelma on enemmän tehottomassa rumpusoundissa kuin miehen varsinaisessa suorituksessa. Hetfieldin laulu jakaa myös mielipiteitä, monipuolisuus vokaaleissa on selvästi lisääntynyt vuosien myötä, vaikka kaikkia laulumelodioita en tällä levyllä allekirjoita. Bassossa Rob Trujillo ilman menneisyyden paineita tekee musiikillisesti yhtyeessä parhaimman suorituksen.
Tuottajana bändin luottomiehen Bob Rockin korvasi albumilla Rick Rubin, mutta hän ei saanut aikaiseksi Johnny Cashin veroista uudelleen syntymistä ja perusasioihin palaamista. Toki ”Death Magnetic” oli selvä parannus ”St. Angerin” sekamelskaan, mutta yhtyeen menneisyys oli asettanut heille riman jonka yli tuntui olevan suuria vaikeuksia päästä. Tämän levyn jälkeen Metallica ulosti Lou Reedin kanssa ”Lulun”, joten yhtyeen tila herätti ymmärrettävästi kysymyksiä.
Muutama vuosi levyn julkaisun jälkeen ilmestyi EP “Beyond Magnetic,” jolla kuullaan neljä sessioista ylijäänyttä kappaletta. Kaikkia vaivasi sama mammuttitauti kuin varsinaisen levyn biisejä ja ylijäämätavara kuulostaa siltä kuin se olisi syystä aikanaan jätetty julkaisematta.
Seuraajaa ”Death Magneticille” saatiin odottaa kahdeksan pitää vuotta ja lopulta ”Hardwired…To Self-Destruct” palautti erinomaisella ykköslevyllään uskon maailman suurimpaan metalliyhteeseen. Tämä albumi ei sitä valitettavasti onnistunut tekemään.
7-/10
Ville Krannila
1.That Was Just Your Life
2.The End Of The Line
3.Broken, Beat And Scarred
4.The Day That Never Comes
5.All Nightmare Long
6.Cyanide
7.The Unforgiven III
8.The Judas Kiss
9.Suicide & Redemption
10.My Apocalypse
