Led Zeppelin – IV (1971)

Marraskuussa 1971 näki päivänvalon, ei ainoastaan raskaan rockin, vaan koko populaarimusiikin historian yksi keskeisistä teoksista eli Led Zeppelinin alun perin nimettömänä ilmestynyt neljäs studiolevy, joka vuosien varrella on nimetty yksinkertaisesti ”IV”:ksi, ”Four Symbols” tai ”Led Zeppelin IV”:ksi.

Minun oli alun perin tarkoitus tehdä tämä arvio vuosi sitten, kun julkaisusta oli kulunut 50 vuotta, mutta korona sai aikaan aivosumun, jonka aikana kirjoittamisesta ei tullut mitään. Siksi nyt on aika tarttua uudelleen tähän klassiseen albumiin.

Kuten kaikki Zeppelinin levyt, myös nelosen tuotannosta vastasi kitaristi ja pääasiallinen biisintekijä Jimmy Page. Levyn pääasialliset äänitykset tehtiin Headley Grangen maatalossa, sekä Island Recordsin studioilla Lontoossa. Headley Grange päätyi äänityspaikaksi luonnon läheisyytensä vuoksi, tai kuten Page asian ilmaisi:

”Halusimme paikan, jossa voisimme juoda kupin teetä puutarhan rauhassa ja palata siitä äänittämään, kun sellainen fiilis iski.”

”Hey, hey mama said the way you move. Gonna make you sweat, gonna make you groove.”

Nelonen käynnistyy heti klassiseen tapaan vokalisti Robert Plantin kiljuessa kovaa ja korkealta, edellä mainitun levyn avaavan ”Black Dogin” avauslauseen. Zeppelinin edellisenä vuonna ilmestynyt kolmas levy oli saanut kritiikkiä bändin akustisen puolen korostuksesta suoran rokkauksen sijaan, joten avaus oli selkeä ilmoitus siitä, että yleisön halutessa rockia Led Zeppelin tarjosi sitä.

Plantin Headley Grangen alueella liikkuvasta mustasta koirasta nimensä saanut ”Black Dog” on huima osoitus rytmisektio John Bonham–John Paul Jonesin syntisestä groovesta sekä Pagen hurjasta riffi-ilotulituksesta, jonka päälle Plant rinta kaarella päräytti omaa soidinhuutoaan. Loistava klassikko, joka ei ole menettänyt vuosien varrella pätkää voimastaan.

Klassikkoa seuraa sitten toinen klassikko, eli ”Rock And Roll”, jonka rumpuintro on yksi tunnetuimmista kautta aikojen. Kun ensimmäinen biisi käsitteli teksteissään sitä herkintä makuuhuonetoimintaa, jatkoi ”Rock And Roll” samalla teemalla.

Jamittelusta syntynyt kappale sisältää vierailevan artistin, eli Ian Stewartin pianossa. Stewart tunnettiin yhtenä The Rolling Stonesin perustajista, mutta hänet siirrettiin tehtävästä syrjään bändin managerin toimesta. Stewart toki toimi Stonesin organisaatiossa mm. kiertuemanagerin ja erityisesti keikkapianistin sekä studiomuusikon tehtävissä aina 1985 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

Mikäli mahdollista ”Rock And Roll” on vielä avauskappaletta tunnetumpi ja siihen sopivat samat sanat: esitys on kestänyt aikaa hyvin ja kuulostaa yhä loistavalta.

Jälleen klassista Zeppelin-osastoa saadaan seuraavaksi, eli Pagen mandoliinilla säveltämä ”The Battle Of Evermore”, jossa kuullaan vierailevana laulajana soolourastaan ja Fairport Conventionista tunnettu folk-artisti Sandy Dennyä. Skotlannin itsenäisyyden puolesta käydyistä sodista kertova lajissaan hieno kappale on selkeä paluu bändin edellisen levyn folk-tunnelmiin, kutsutaan sitä sitten Folkiksi, Kelttifolkiksi tai brittiläiseksi kansanmusiikiksi.

A-puolen viimeisenä kuullaan se eeppisistä eeppisin Led Zeppelin -teos, eli ”Stairway To Heaven”. Yksi suurimmista ja tunnetuimmista 1970-luvun rock-sävellyksistä voidaan heittää suosiolla samaan kerhoon esimerkiksi Queenin ”Bohemian Rhapsodyn” ja The Eaglesin ”Hotel Californian” kanssa, eli kyseessä on teos, joka on jo elämää suurempi ja joka jo ennen julkaisuaan konserttilavoilla esitettynä eli aivan omaa elämäänsä.

Biisistä on vaikea sanoa mitään mitä ei ole lukemattomia kertoja sanottu, joten totean yksinkertaisesti, että kyseessä on upea teos, jonka tuotannossa tulee erinomaisesti esiin se, kuinka nerokas ja aikaansa edellä oleva tuottaja Jimmy Page vuonna 1971 oli.

B-puoli käynnistyy Tolkienin Hobbitista nimensä saaneella ”Misty Mountain Hopilla”, joka on Plantin mahtavan laulusuorituksen sekä yhtyeen huiman svengin avioliitto. Lyriikat kertova opiskelijoiden ja poliisien yhteenotosta huumeiden hallussapidon vuoksi. Jälleen ikimuistoinen kappale, jonka voi laskea Zeppelin-klassikoksi.

”Four Sticks” sai nimensä mistä muusta kuin siitä, että John Bonham soittaa sen läpi neljällä rumpukapulalla, eli kaksi kapulaa per käsi. Psykedeliaa rokkaukseen yhdistävä sovitus on levyn se vähiten tunnettu biisi, mutta taas kerran Led Zeppelin vie tämän hörhökaravaaninsa maaliin onnistunein lopputuloksin.

Joni Mitchellilta vaikutteensa saanut ”Going To California” on kaunis folk-balladi, joka vie kuulijan keskelle kukkaispeltoja, säilyttäen ilmassa pelotteen siitä, että jotain ilkeämpää on vielä luvassa. Tämä ilkeys päästetään ilmoille LP:n viimeisen sävellyksen ”When The Levee Breaksin” voimin. Kappale on saanut ideansa vuoden 1929 Kansas Joe McCoyn ja Memphis Minnien samannimisestä biisistä. Tätä ”lainailua” bluesin ikivihreistä Zeppelin teki uransa aikana täysin pokalla ja yleensä välittämättä seurauksista. Oikeudessa myöhemmin sitten istuttiin, viimeksi juuri yhtyeen tunnetuimman teoksen ”Stairway To Heavenin” plagiointisyytösten vuoksi.

Page kehitti ”When The Levee Breaksiin” toki uuden kitarariffin, mutta sovitus muistetaan erityisesti Bonhamin rumpukompista, joka on yksi musiikin historian eniten sämplätyistä kuvioista. Itse kappaleesta voi sanoa, että Zeppelin säästi levyn loppuun yhden uransa komeimmista bluesvedoista.

42 minuuttia ja 20 sekuntia kestävä ”Led Zeppelin IV” on kuten aiemmin mainitsin kulmakivi, joka kannattaa jokaisen rock-musiikin kehitysaskelista kiinnostuneen omaksua DNA:hansa. Yli 35 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti myynyt jättimenestys on ansainnut klassikon asemansa ja albumi on kestänyt 51 vuoden ikänsä erittäin hyvin, ollen yhä todella hienoa kuunneltavaa. Kyseessä on mestariteos, millä tahansa mittarilla.

10+/10

Ilkka Järvenpää

1. Black Dog
2. Rock And Roll
3. The Battle Of Evermore
4. Stairway To Heaven
5. Misty Mountain Hop
6. Four Sticks
7. Going To California
8. When The Levee Breaks