Kotimainen Lazy Bonez julkaisi varsin mukavasti huomiota herättäneen debyyttinsä vuonna 2013. Toista pitkäsoittoa saatiin odottaa pari vuotta, mutta vain muutama päivä 25.9.2015 tapahtuneen julkaisun jälkeen tipahti orkesterin uusi pitkäsoitto tämän toimittajan postilaatikkoon. Orkesterin ensimmäinen levy meni minulta käytännössä ohi, joten pääsin tutustumaan bändin uuteen levyyn käytännössä ilman mitään ennakkoluuloja. Yhtyeen ensimmäisellä levyllä oli nimekkäitä vierailijoita ja niitä on tarttunut mukaan myös tälle kakkoslevylle, vai mitä sanotte nimistä Bernie Shaw, Tony Martin, Stefan Schwartzmann, Simon Wright ja Zachary Hietala?
Alive pärähtää käyntiin hyvinkin kasarihevi-henkisellä ”Evil Mindilla”. Mainion kertosäkeen omaava viisu onkin räväkkä ja lupaava avaus levylle. Kipaleen kohokohtiin kuuluu Z.Hietalan komea kitarasoolo, joka on kuin suunniteltu ilmakitarointia varten. Seuraava viisu ”Sweet Girl” kulkee melkoisessa AOR-hengessä, joka herätti automaattisesti mielenkiintoni. Kipale ei kuitenkaan mielestäni nouse kunnolla käyntiin ja sai minut samalla miettimään miksi uudet AOR-bändit eivät juuri herätä kaltaiseni fanaattisen AOR-fanin mielenkiintoa. En keksinyt muuta syytä kuin sen, että nykyaikainen pro tools-soundimaailma ei AOR-meiningissä mielestäni toimi. Makunsa kullakin.
Kolmantena kuultava nimikkobiisi ”Alive” kulkee jälleen AOR-hengessä, ollen minusta kappaleena selkeästi kakkosbiisiä parempi, mutta täyteen ahdettu soundimaailma kuristaa mielestäni tästäkin kipaleesta AOR-hengen pois. Tämän jälkeen bändi vaihtaa cover-vaihteen päälle ja päräyttää ilmoille oman versionsa Genesiksen We can’t dance-albumilla (1991) olleesta ”Jesus he knows me”-hitistä. Genesis-mittakaavalla varsin rokkaava kipale toimii varsin mukavasti Lazy Bonezin käsittelyssä, häviten kuitenkin mielestäni alkuperäiselle. Viidentenä kuultava ”Overload” on hieman rankempi kipale, jossa kosketinsoittimet maustavat mainiosti hienoa kitarariffiä, Tommi Salmelan laulaessa komeasti. Seuraavaksi kuultavalla ”Racing heartilla” on mukana vieraileva vokalisti, eli Ex-Black Sabbath-vokalisti Tony Martin. Hienolla kertosäkeellä varustettu kipale sisältääkin melkoisesti Martin-ajan Black Sabbath-sävyjä, ollen mielestäni yksi levyn kohokohdista.
Raskaan ”Racing heartin” jälkeen bändi heittää taas silmään AOR-vaihteen duurissa kulkevan ”Lonelyn” myötä. Kappale putoaa mielestäni ihan jees-luokkaan, herättämättä sen kummempia intohimoja suuntaan tai toiseen. Albumin kahdeksas raita ”Last Rites” palauttaa bändin taas hieman raskaampiin kasarihevi-tunnelmiin. Hienon riffin varassa kulkeva biisi nousee tarttuvan kertosäkeen myötä yhdeksi levyn parhaista biiseistä. Yhdeksännessä biisissä ”Devil’s Dice” vuoronsa saa levyn toinen vieraileva vokalisti, eli Bernie Shaw. Hieman Dio-hengessä kulkeva mahtipontinen kasarihevi-biisi nousi heti ensimmäisellä kuuntelulla omaksi suosikikseni. 11 biisiä sisältävän levyn kaksi viimeistä rallia, eli ”Hard Times” ja ”Final Rhyme” olivat ehkä tarkoituksella jätetty levyn loppuun, sillä mielestäni nämä kipaleet eivät oikein missään vaiheessa käynnistyneet ja jäivät levyn heikoimmiksi lenkeiksi.
Alive on mielestäni kokonaisuutena varsin kaksijakoinen, sillä pidin kovasti bändin raskaammasta meiningistä, mutta Lazy Bonesin AOR-osasto ei pudonnut minulle ollenkaan, mikä sinällään on hieman eriskummallista, koska pari viime kuukautta olen ollut totaalisesti tämän genren pauloissa. Bändi on todella taitava, mutta kuten aiemmin mainitsin, en itse erityisemmin pidä kasarihevistä vuoden 2015 turboahdetuilla pro tools-soundeilla, tosin tälle soundimaailmalle löytyy varmasti omat kannattajansa. Makunsa kullakin ja mitäpä tässä kannattaa alkaa haukkumaan ammattimiesten varsin mainiota levyä. Autenttiset kasarihenkiset rumpu- ja kitarasoundit kehiin ja yleissoundia ilmavammaksi, niin tämä kriitikko lämpenisi heti muutaman pykälän parempaan arvioon.
7-/10
Ilkka Järvenpää
1. Evil Mind
2. Sweet Girl
3. Alive
4. Jesus He Knows Me
5. Overload
6. Racing Heart
7. Lonely
8. Last Rites
9. Devil’s Dice
10. Hard Times
11. Final Rhyme
