Kiss lanseerasi vuonna 2021 “Off The Soundboard” -sarjan, joka tarjoilee pelkistetyllä paketoinnilla miksauspöytänauhoituksia kiertueuransa vuosi sitten lopettaneen legendan pitkän taipaleen varrelta. Eri inkarnaatioita vuosikymmenien varrella läpikäyneen veteraanin konsertit ovat aina olleet mielenkiintoisia kokonaisuuksia pitkälle 2000-luvulle saakka, joten tästä lähteestä riittää ammennettavaa.
Samanlaisia official bootleg-tyylisiä levyjä on nähty mm. Bruce Springsteenilta, Dream Theaterilta sekä Elvis Presleyn katalogista, joten selvä markkinarako tälle on löydetty. Viimeisimpänä Kiss-sarjassa tarjottiin yksi toistaiseksi mielenkiintoisimmista taltioinneista, konsertista tarkalleen 40 vuoden takaa. Kiss esiintyi tuolloin New Yorkin osavaltiossa, Poughkeepsiessa, Mid-Hudson Civic Arenalla. Paikassa ei ole mitään erikoista, mutta ainutlaatuisen keikasta teki bändin kitaristina illan aikana lavalle noussut Mark St. John.
Alun perin kitaraopettajana toiminut St. John (oikealta nimeltään Mark Norton) oli debytoinut syyskuussa 1984 ilmestyneellä LP:llä ”Animalize” ja sovituksissa koettiin jonkinlaista painetta vastata aikakauden kitarasankareiden hyökkäykseen. Albumilla kuultu kitaratyyli oli kaukana alkuperäissoittaja Ace Frehleyn löysän nerokkaasta tavaramerkistä ja jatkoi lähempänä Vinnie Vincentin edeltänyttä soundia, jossa volyymi nostettiin kattoon sekä tilutus päärooliin. Vincent oli lahjakas säveltäjä ja hänen teknisesti taitavissa sooloissaan oli punainen lanka, joka ”Animalizella” hetkittäisiä onnistumisia lukuunottamatta tuntui kadonneen.
Kappalemateriaali oli siitä huolimatta osittain vahvaa, vaikka vastuu yhtyeen tekemisestä oli siirtymässä yhä vahvemmin Paul Stanleylle. Toisen päämiehen Gene Simmonsin mielenkiinto oli muualla ja hänen biisinsä heiluivat komedian sekä keskinkertaisuuden hienolla linjalla. Eri raporttien mukaan St. John ajautui kahnauksiin muun yhtyeen kanssa alusta alkaen, ja Kissin perus-DNA:ssa asunut yksinkertaisuus ei sopinut hänen tapaansa soittaa. Sama haaste oli ajanut Vincentin myös etsimään onneaan muualta. Yhtye teki tutun ratkaisun ja raahasi studioon Kissin aiempiin vaiheisiin useassa kohtaa liittyneen Bob Kulickin nuoremman veljen Brucen esittämään soolot pariin kappaleeseen.
St. John ei saanut Kiss-taipaleelleen tätä kautta hyvää alkua ja käteen puhjennut reumasairaus pakotti miehen syrjään ennen ”Animalize”-kiertuetta. Myöhemmin sairaudesta on esitetty ristiriitaisia väitteitä. Näiden mukaan Markin kädessä ei ollut vikaa vaan todellinen syy sivuun jäämiselle oli henkilökohtaisissa ja ammatillisissa erimielisyyksissä.
Joka tapauksessa Bruce Kulick saapui jälleen paikkaamaan koko Euroopan osuuden ajaksi. Rundin jatkuessa Amerikassa Mark seurasi keikkoja sivusta opetellen live-esiintymisen dynamiikkaa ja vasta pienemmille areenoille siirryttäessä Baltimoressa marraskuun lopussa, St. John kokeili soittamista livenä viiden kappaleen ajan. Tämän testiajon jälkeen seuraavana iltana Poughkeepsiessa yritettiin viedä läpi kokonaista konserttia.
Miksauspöydästä taltioitu äänite on suhteellisen hyvälaatuinen, vaikka yleisön reaktioita ei kuulu käytännössä läpi lainkaan. Tämä tekee kuuntelukokemuksesta jossain määrin klaustrofobisen ja toki kyseessä on kitaristinsa vuoksi kuriositeetti, joka leimaa albumin Kiss-historiassa merkitykselliseksi. Tässä valossa on oltava kiitollinen, että se on julkaistu ja viimeisinä elinvuosinaan monista ongelmista kärsineen Elviksen konserttisarjassa on myös tämän syyn vuoksi ilmestynyt materiaalia, jonka läpikäynti ei ole suuri nautinto.
Kissin Poughkeepsien konserttia ei voi millään muotoa pitää hyvänä suorituksena. Päälimmäisenä huomio luonnollisesti kiinnittyy Mark St. Johnin suoritukseen, ja ei ole ihme, että mies siirrettiin nopeasti sivuun riveistä. Soolot ovat läpi setin karmeaa kuultavaa ja soundboardin koruton sekä riittävän kirkas äänimaailma vielä korostaa pahoissa vaikeuksissa olleen soittajan tekemistä. Bändi älysi sentään ottaa riskin pienissä ympyröissä, sillä Poughkeepsie vastaa asukasluvultaan Suomen Keravaa.
Silloin kun nuotit osuvat suurinpiirtein kohdalleen, ollaan niin kaukana tutuista levyversioista, että kokonaisuus häiriintyy. Tuntuu, että kitaristi heittää koko muun yhtyeen sivuun omassa soitossaan ja osa biiseistä hajoaa hetkittäin. Lisäksi ajoitellen epävireessä soiva kitara katoaa siellä täällä kokonaan äänikartalta. Joko St. Johnin käsi on todella ollut pirstaleina, tai sitten suoritus on tietoinen. Oli kumpi syy tahansa, lavalle hänellä ei olisi jälkikäteen arvioiden ollut mitään asiaa.
Muuten fanilla on jo kova ikävä Kissiä 1980-luvun vuosilta, sillä erityisesti Eric Carrin vahvan rumputyöskentelyn ja taustalaulun sekä Stanleyn epäinhimillisiä korkeuksia tavoitelleiden vokaaleiden johtamana bändi oli tuolloin liekeissä. Carr lauloi tällä kiertueella alun perin Simmonsin tulkitseman ”Young And Wastedin” paremmin kuin Gene, harmillisesti tämä versio on tynkä todennäköisesti nauhan kääntämisen vuoksi. Tempo oli välillä naurettavan kova, ja kiihtyi jopa biisien aikana, mutta jotain koukuttavaa esiintymisessä aina oli. Vaikuttaa myös siltä, että konserttia on tarkoituksellisesti saksittu muista kohdista, jotta kokonaisuus on saatu mahtumaan yhdelle CD:lle.
Stanleyn palosireenin lailla huudetut välispiikit ovat itsessään klassikoita ja mukana on myös ”Oh! Susanna” -kaltaisia jameja, jotka viime vuosina täysin steriiliksi muuttuneiden konserttien settilistoilta katosivat jo aikaa sitten. Valitettavasti tänä iltana jamit jäävät torsoksi tai sitten leikkuri on karsinut korvaa raastavia kitarakurituksia tässä kohtaa pois. Varsinainen kitarasoolo toki saadaan setin alkupuolella ilmoille Stanleyn toimesta ja totuuden nimessä lopputulos siinä on lähes yhtä heikko kuin St.Johnilla.
Poughkeepsien katastrofin jälkeen koitettiin vielä seuraavana iltana Binghamptonissa uudelleen, mutta ilmeisesti tulos ei parantunut. Viikkoa myöhemmin ilmoitettiin Bruce Kulickin pysyvästä kiinnityksestä Kissin kitaristiksi. St. John siirtyi muihin vähemmän menestyksekkäisiin kokoonpanoihin ja menehtyi vuonna 2007 vain 51-vuotiaana.
”Off The Soundboard” -sarjalle ja Kissin 1980-luvun nostalgialle on annettava lähes täydet pisteet. Levyn musiikillinen arvo sen sijaan löytyy jostain kellarikomeron perältä.
5½/10
Ville Krannila
1.Detroit Rock City
2.Cold Gin
3.Creatures Of The Night
4.Fits Like A Glove
5.Heaven’s On Fire
6.Guitar Solo
7.Under The Gun
8.War Machine
9.Drum Solo
10.Young And Wasted
11.Bass Solo
12.I Love It Loud
13.I Still Love You
14.Love Gun
15.Black Diamond
16.Oh! Susanna
17.Lick It Up
18.Rock And Roll All Nite
