Kissin uran hämmentävin levy ”Music From ”The Elder” tai tuttavallisemmin pelkkä ”The Elder” täytti 40 vuotta. Kyseinen albumi herätti aikoinaan hämmennystä Kiss-faneissa, joten pakko on tarkemmin tutkailla tätä kulttiklassikon asemaan noussutta teosta. Oma Kiss-fanitukseni alkoi komeassa 12 vuoden iässä ja oman muistikuvani mukaan ”The Elder” oli tuolloin aivan paska. Reilut 30 vuotta kestäneen Kiss-suhteeni aikana en ole vielä koskaan ottanut tätä levyä tarkkaan syyniin, vaikka se kieltämättä on useaan kertaan kuunneltu läpi. Mutta kokeillaan taas kerran.
Suunnatessa 1980-luvulle Kissin suosio varsinkin USA:ssa oli kokenut melkoisen alamäen. Bändin vuonna 1980 ilmestynyt ”Unmasked” oli jenkkimarkkinoilla pettymys ja sen seurauksena yhtye keskittyi keikkailemaan muualla maailmassa. Vaikka Kiss oli esimerkiksi Australiassa ja Uudessa-Seelannissa suosionsa huipulla, olivat pari viimeistä studiolevyä ”Unmasked” sekä sitä edeltänyt ”Dynasty” (1979) olleet bändin aiempaan materiaaliin verrattuna pop-henkisiä, jonka seurauksena suosio oli romahtanut 1970-luvun huippuvuosista.
Kaiken lisäksi rumpali Peter Criss oli jättänyt kokoonpanon ja hänet korvattiin jo ”Unmasked”-kiertueella Eric Carrilla. Criss ei soittanut Kiss-uransa viimeisillä levyillä (pois lukien ”Dynastylta” löytyvä oma kappaleensa ”Dirty Livin’”) ja rumpuosuuksista vastasi ansioitunut sessiokettu Anton Fig.
Ennen ”The Elderin” sessioita voimakaksikko Paul Stanley/Gene Simmons sekä luotettu manageri Bill Aucoin havaitsivat, että jotain pitää tehdä. Ensimmäinen ajatus oli palata juurille ja tehdä yhtyeen uran siihen saakka raskain levy. Tästä luovuttiin. Sen sijaan päädyttiin ratkaisuun, jossa Kissin piti tehdä jotain muuta, jotain taiteellisesti järisyttävää ja jotain erilaista. Tuottajaksi valikoitui Bob Ezrin (Alice Cooper, Pink Floyd, Lou Reed, Peter Gabriel), joka oli työskennellyt jo aiemmin Kissin kanssa, tuottaessaan vuonna 1976 ilmestyneen ”Destroyerin”.
”The Elder” julkaistiin alun perin eri biisijärjestyksellä, mutta vuoden 1997 remasteroitu versio muutti hieman tätä. Oma versioni on tämä, joten sillä mennään. Toivottavasti tunnetusti fanaattiset Kiss-fanit antavat tämän anteeksi.
Albumi käynnistyy ”Fanfarella”, joka on nimensä mukaan alkusoitto tulevalle matkalle. Pakko tunnustaa, etten voinut välttyä pieniltä Spinal Tap -viboilta lievästi sanottuna mahtipontisen intron jälkeen. Ensimmäinen varsinainen biisi on Paul Stanleyn osaksi falsetissa laulama ”Just A Boy”, jonka akustisista osista tulee etäisesti mieleen Styx. Perus-Kiss on joka tapauksessa pitkän matkan päässä, bändin flirttaillessa avoimesti 1970-luvun progen kanssa.
Jos ”Just A Boy” sisälsi Styx-vivahteita, on ”Odyssey” aivan puhdasta Styxiä, biisin pianokuvion ollessa suoraan Dennis DeYoungin oppikirjasta ja Stanleyn laulun kuin välähdys levyn julkaisun aikoihin jossain tulevaisuudessa häämöttävästä yllättävästä Broadway-vierailusta.
Simmonsin säveltämä ”Only You” kulkee kuin Blue Öyster Cült olisi päästetty Kiss-veturin ohjaimiin. Itse kappaleessa on aineksia klassiseen Kiss-sävellykseen lähtien jo siitä, että se on laulujen osalta Simmons-Stanley duetto. Klassikoksi sitä tuskin laskee kukaan muu, kuin maailman fanaattisin Kiss-ystävä. Biisin loppupuolella kehiin jysähtää kunnon Gene-riffi, joka tihkuu perinteistä nivustaive-romantiikkaa. Kun kyseinen riffi kohtaa jo fanfaarissa tutuksi tulleen teeman, on lopputulos yksinkertaisesti jotain mahtavaa. Kuulijan korvat saavat päättää, onko se enemmän Spinal Tapia, kuin itse Tap vai yksinkertaisesti nerokasta.
Eric Carrin ja Simmonsin kirjoittama ”Under The Rose” on ujutettu täyteen proge-henkistä fiilistelyä. Kappale on sekava, mutta toisaalta jotain pirullista viehätystä tässä mahtipontisessa esityksessä on. Kuulija on saanut odottaa Ace Frehleyn sävellyksiä jo jonkin aikaa ja kun ”Dark Light” käynnistyy, ei voi kuin hymyillä tutun kuuloisen Ace-riffille. Kyseinen tahti on täynnä itsevarmuutta huojuen samalla kuin itse Ässä konsanaan kymmenen kaljan jälkeen. Kappaleen soolo on kuin tehty ilmakitarointia varten Frehleyn ampues-sa täyden laidallisen Aceismejä kuulijan korviin. Biisi olisi hyvin voinut olla jo Acen hienolla ensimmäisellä soololevyllä.
Suurille massoille ”The Elderin” tunnetuin esitys on seuraavana kuultava ”A World Without Heroes”. Kappale on myös yksi niistä kolmesta, jonka krediiteistä löytyy Lou Reedin nimi. Biisin David Gilmour -henkisen soolon soittaa levyllä Stanley ja kyseessä taitaa olla Paulin uran komein kitarasoolo. Hieno balladi ei kuulosta pätkääkään Kissiltä, mutta komea sävellys on aina komea sävellys.
Levyn raskaimman sovituksen titteliä tavoittelee ”The Oath”, jonka avausriffi ja kertosäkeessä liian matalalle miksatut tuplabassarit osoittavat sen, että Kiss on pitänyt korvat höröllään sen suhteen, mitä kilpailijat tahoillaan tekevät.
”I am a sinner who just loves to sin
I am a fighter who just loves to win”
Säröbasso ja Simmonsin Gene. Uhka ja mahdollisuus, jonka lopputulos voi olla mitä tahansa. Kuulijan onneksi ”Mr. Blackwellissa” lopputulos on syntisesti svengaava raita, jossa bändi kuulostaa melkein siltä tutulta Kissiltä. Acen wah wah-soolo on mukava yllättäjä, samoin kuin läpi kappaleen kulkevat komeat stemmalaulut.
Levyn toinen Ace-biisi on instrumentaali “Escape From The Island”. Vedon tunnistaa Frehleyn esittämäksi Acen tulittaessa tavaramerkki-riffejään hurjalla intensiteetillä. Viimeisenä kappaleena kuullaan kulttiklassikoksi noussut ”I”, joka on lyriikoiltaan ja meiningiltään puhdasta Kissiä. Kaiken lisäksi vielä komeaa sellaista, kyseessä on vokaaleiltaan levyn toinen Stanley-Simmons duetto. Lopussa yhtye heittää vielä kerran Spinal Tap-vaihteen päälle palatessaan jo aiemmin tutuksi tulleeseen teemaan.
Jos 12-vuotias Ilkka olisi arvostellut ”Music from ”The Elderin”, olisin todennäköisesti kommentoinut levyä lauseella ”Ei tämä ole Kissiä, tämä on jotain aivan paskaa”, arvosanan ollessa 2/10. Reilut 30 vuotta levy kulki minulla jonkinlaisen puolittaisen vitsin maineessa, mutta pakko tätä näkökantaa on nyt muuttaa.
En vieläkään rehellisesti sanottuna tajua, mitä bändi yhdessä tähän aikaan syvällä kokaiiniaddiktiossa pyörineen tuottaja Ezrinin kanssa levyllä tavoitteli ja miten sen maailma olisi pystytty siirtämään keikkalavoille. Kiertuetta ei koskaan jatkoksi nähty, mutta uskallan väittää, että ”The Elderissä”, sen taustoissa, teemassa/tarinassa ja analyysissa olisi helposti ainesta pro gradutasoista tutkielmaa varten. En edes yritä, vaan tyydyn raaputtamaan kokonaisuutta hieman pinnalta.
Kuuntelin ”The Elderiä” poikkeuksellisen paljon, kun sain vinkin lähestyvästä merkkipäivästä. Levyllä on todella vähän annettavaa Kiss-fanille, joka haluaa rokata koko hullun yön Ukkosenjumalan tahtiin ja bailata joka päivä, kuin taivas olisi tulessa. Jos levylle antaa mahdollisuuden sieltä löytyy paljon huttua, mutta myös paljon sellaista, josta pidin kovasti.
Tai sitten tätä arviota varten albumin osakseen saama rankka voimasoitto on tehnyt tehtävänsä ja jotain päässäni flippasi. En edes yritä väittää, että ”The Elder” olisi neronleimaus, mutta jotain perverssiä viehätystä tässä on. Sitä on kuunneltava paljon ja unohtaa vertailut perus-Kissin kanssa. Arvosana on tylsää keskitasoa, mutta en voi antaa parempaa, mutta en myös huonompaa.
6½/10
Ilkka Järvenpää
1. Fanfare
2. Just A Boy
3. Odyssey
4. Only You
5. Under The Rose
6. Dark Light
7. A World Without Heroes
8. The Oath
9. Mr. Blackwell
10. Escape From The Island
11. I
