[three_fourth]Kyllä minä ensikuuntelulla niin mieleni pahoitin. Toisella kuuntelulla ei ollut enää ihan niin paha mieli. Kolmannella ja sitä seuranneilla kuuntelukerroilla paha mieli vaihtui oivaltamisen, tottumisen ja väistämättömän hyväksymisen tunteisiin. Ai mistäköhän tässä nyt oikein on kyse? Kyse on kotimaisen superbändin King Companyn ”One For The Road” -albumista. ”Superbändi”-termiä on tässä tapauksessa luvallista käyttää, sillä mukana on musikantteja, joilla on taustaa mm. Thunderstonesta ja Children Of Bodomista, eivätkä muutkaan pelimannit mitään ensi kertaa tahkoa kiertäviä nöösipoikia ole. Varsin vakuuttava soittajarosteri siis. Mikä sitten sai mielen matalaksi?
No se, kun albumin neljä ensimmäistä kappaletta tykittivät kuin Navaronen tykit ja viideskin slovaribiisi nosti ihokarvat pystyyn, mutta sitten tunnelma lässähti kuin se kuuluisa pullataikina. Ensikuuntelun kokemus oli tämä, mutta kun kuuntelukertoja tuli vyölle enemmän, alkoi myös loppupää avautua. Alun ilotulituksen tasolle ei kuitenkaan ylletä, ei sitten millään.
”One For The Roadin” avaava nimibiisi on rouhea ja munaskuissa asti jytisevä menoralli. Tulee aivan mieleen vanhat kunnon Mr. Big sekä Badlands, jotka 1990-luvun alkupuolella olivat kovastikin oman suosikkibändilistaukseni kärkipäässä. Oikeastaan noista aiemmin mainitsemistani neljästä ensimmäisestä timanttibiisistä kaikki kulkevat näitä samoja uria ja kappaleissa on kaikkea, mitä hyvissä hardrock-tsibaleissa kuuluukin olla. Kitaran ympärille nämä kaikki biisit on kasattu ja muu orkesteri tarjoaa taustalta oivaa tulitukea. ”Shining”, ”Wheels Of No Return” ja ”Coming Back To Life” on pakko mainita nimeltä, sillä nimikappaleen lisäksi ne ovat albumin ehdottomat tähtihetket.
Viides biisi ”No Man´s Land” on sitten rehellinen balladi ja erittäin komea sellainen. Kertosäkeen laululinja on hieno ja viimeisen kertosäkeen modulaationosto kasvattaa kappaleesta lopussa vielä pykälää suuremman. Yleensä nämä hiturit ovat itselleni pakkopullaa, mutta tämä kyllä toimii ja tuntuu. Tässä vaiheessa ensikuuntelua olin myyty. Mahtavaa! Parasta, mitä vuosi 2016 on tähän mennessä tarjonnut! Mutta sitten…
”Farewell” ei lähde oikein missään vaiheessa. Jynkytyskitara jumittaa taustalla ja koskettimet soittavat kuviotaan päälle. Säkeistö petraa hiukan, mutta kertsi tiputtaa tunnelman jälleen nollaan. Tässä on ”One For The Roadin” selkein filleri. ”Wings Of Lovessa” on säkeistön alun laululinja tahallisesti tai tahattomasti lainattu Whitesnaken ”Wings Of The Stormista”. Pitkään mietin, että mistä tämä niin tutulta kuulostaa ja sitten välähti. Mutta ei se mitään. Ainahan sitä on lainailtu ja ”Wings Of Love” on itselleni levyn loppupään parasta antia. ”One Heart” alkaa mielenkiintoisesti ”pakollisella” itämaisella kitarariffillä, mutta kertosäe jotenkin tussahtaa niin kuin suutari miinakentällä. Lähtöjä olisi tosi paukkuun, mutta papatiksi jää. Viimeinen kappale ”Can´t Let You Get Away” on bonusraita ja koetin selvittää, onko kyseessä cover, mutta en saanut netistä vastausta. Päätelmäni on, että orkesterin omasta tuotoksesta puhutaan. Miksiköhän tästä on tehty bonusbiisi, sillä itse sijoitan kappaleen ehdottomasti heti alkupään helmien vanaveteen. No pääasia on, että ”Can´t Let You Get Away” on albumille valikoitunut ja kappale jättääkin kuuntelusta miellyttävän jälkimaun.
Pasi Rantanen on huikea laulaja. Hänen äänenkäyttönsä on yksinkertaisesti häkellyttävää. Miten joku pystyy laulamaan yhtä aikaa sekä korkealta puhtaasti että raspilla niin, ettei raspi oikeastaan kuulostaa raspilta? Muistaako joku Ronnie James Dion? Jotain samaa Rantasen äänenkäytössä on, vaikka miesten äänet omanlaisensa ovatkin. Harmittaa hiukan, että itse ainakin väkisin tulee verrattua Rantasta King Companyssa Rantaseen Thunderstonessa. Tiikeri ei pääse juoviaan pakoon ja laulu kuulostaa pitkälle samalta molempien bändien puikoissa, mutta ehkä King Companyssa mies käyttää ääntään vielä monipuolisemmin ja nyansseja sekä skaalaa löytyy enemmän. Kerrassaan upeaa!
Kitaristi Antti Wirman on tyylitajuinen soittaja ja sooloissa on sekä vauhtia, että koukkuja. Liekö miten tarkoituksellinen tyylillinen seikka se, että varsinkin nopeissa soolojuoksutuksissa läpi levyn nuotit ovat usein dempattuja eli hiukan vaimennettuja. Toisin sanoen nuotit eivät soi vapaasti vaan niiden sointia hiukan tapetaan. Lisäksi soolojen nuotit kuulostavan olevan erikseen pikattuja eli jokainen nuotti soitetaan erikseen plektralla. Hienolta kuulostavia lirutuksia mies kitarastaan repii irti ja pitää ihailla pikkauksen tarkkuutta, joka dempatessa erityisesti korostuu. Muu orkesteri hoitaa hommansa tyylillä ja pysyy suosiolla taka-alalla. On kuitenkin hyvä muistaa, että pohjien on oltava kunnossa eikä komppiosaston osuutta ikinä tule väheksyä.
Soundit ovat selkeät ja erottelevat. Äänimaailmasta tulee mieleen jo aiemmin mainittu Mr. Big, joka 1990-luvun alun tietämillä teki rapakon toisella puolella muutamia todella kovia hard rock-levyjä. Albumin äänikuvaa ei ole miksattu ja masteroitu tukkoon, vaan soitolle on jätetty tilaa hengittää. Uskoisin, että digistudiossa levy on äänitetty, mutta lopputuloksesta henkii läpi luomu. Iso peukku sille!
Muutaman kappaleen lyhempänä ”One For The Road” olisi tiukempi paketti, mutta tällaisenaankin se on paikkansa allekirjoittaneen levylautasella ansainnut. En tiedä, olisiko Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja muuttanut mielipidettään sadannenkaan kuuntelukerran jälkeen, mutta Kajaanin mielensäpahoittaja pehmeni ja hoksasi alkupettymyksen jälkeen levyn loppupuolenkin sisältävän hyviä asioita. Mikäli olet melodisen hard rockin ystävä, King Companyn ”One For The Road” kannattaa ottaa lähempään tarkasteluun. Jos et sitä tee, niin kyllä minä siitä niin mieleni pahoitan!
8/10
Teemu Kuosmanen
[/three_fourth] [one_fourth_last]
1.One For The Road
2.Shining
3.Wheels Of No Return
4.Coming Back To Life
5.No Man´s Land
6.Farewell
7.Wings Of Love
8.Cast Away
9.Desire
10.Holding On
11.One Heart
12.Can´t Let You Get Away (Bonus Track)[/one_fourth_last]
