Belfastista, Pohjois-Irlannista lähtöisin olleen Gary Mooren kuolemasta tuli helmikuussa kuluneeksi jo 10 vuotta. 58-vuotiaana menehtyneen kitarasankarin pitkä ura kattoi laajan skaalan erilaisia tyylejä niin bändeissä (mm. Thin Lizzy, Colosseum II), kuin soolona. Moorelta kuultiin vuosien varrella mm. hard rockia, kelttisävyistä rockia, progea sekä loppuaikojen pääasialliseksi tyylilajiksi valikoitunutta bluesia. Tätä bluesosastoa on nyt tarjolla kahdeksan ”uuden” biisin verran albumilla ”How Blue Can You Get”.
Levy käynnistyy Freddie Kingin ”I’m Tore Downilla”, joka on perinteinen kolmen soinnun blues-shuffle. Mooren keikoilla esittämä, mutta ei aiemmin studioversiona julkaistu biisi ei ole hassumpi avaus, sillä rennosti rullaava sovitus toimii komeasti. Kappaleesta löytyy kaksi kitarasooloa, joissa Moore pääsee esittelemään kiistatonta virtuositeettiaan. Tuliset juoksutukset irtoavat hienosti, bendit ovat raivokkaita ja mikä tärkeintä, se kuuluisa vibra on yhä lajissaan lyömätön.
Memphis Slimin ”Steppin’ Out” on puhdas ja nopea blues-instrumentaali. Mooren soundi on tuttuun tapaan loistava, soitossa on tulta ja tappuraa. Valitettavasti tämä ei paikkaa sitä, että sävellys on keskinkertainen blues-jami. ”In My Dreams” on onneksi jotain aivan muuta. Loistavalla Les Paulin etumikeillä soitetulla melodialla käynnistyvä herkkä balladi tuo heti mieleen ”Still Got The Bluesin” sekä ”Parisienne Walkwaysin” tapaiset klassikot ja biisi on levyn ehdoton huippukohta. Kappaleelle olisi voinut helposti povata live-suosikin asemaa ja siitä olisi voinut tulla Mooren blues-aikakauden huippuvuosina myös hitti, jos se olisi julkaistu silloin. Sen verran onnistuneesta esityksestä on kyse.
Albumin ensimmäinen puolisko päättyy jälleen King-coveriin, tällä kertaa B.B. Kingin sellaiseen. Nimibiisi on juuri sitä, mistä blues-Garyn diggarit pitävät: sielukasta ja tulista kitarointia sekä mainiota blues-vokalisointia. Biisin soolo on jälleen kerran aivan loistava, Mooren antaessa palaa sielunsa syvyydestä pelkän rytmisektion päälle. ”Looking At Your Picture” on sen sijaan kokonaisuuden heikoin lenkki. Rumpukoneluupin päälle kasattu blues ei vaan sisällä tarpeeksi aineksia toimivaan biisiin.
”Love Can Make A Fool Out Of Youn” Moore ehti äänittää jo vuoden 1982 “Corridors Of Powerin” sessioissa. Aiemmin kosketinsoitinvetoisena kasaripoppiksena bonuskappaleena kuultu esitys on nyt saanut ympärilleen bluesimman ulkoasun ja hyötyy tästä maanläheisemmästä lähestymistavasta. Väitän tästä huolimatta Mooren jättäneen syystä kappaleen pois loistavalta ”Corridors Of Powerilta” ja ei biisi tällaisena versiona ole erikoinen, tosin lopun komea kitarasoolo pelastaa paljon.
Elmore Jones -cover ”Done Something Wrong” on hyvä blues-rokkari, jossa kuullaan Moorelta harvemmin kuultua slide-kitarointia. Levyn päättävä ”Living With The Blues” on jälleen hidas bluesballadi, jossa edesmennyt mestarimme pääsee vielä kerran esittelemään upeaa kitarointiaan ennen julkaisemattoman materiaalin kanssa. Aikuispoppis-bluesia tämä on, mutta jollain tavalla kappale on sopiva päätös tälle levylle ja mahdollisesti myös Gary Mooren koko levytysuralle.
Kokonaisuutena ”How Blue Can You Get” on keskinkertainen Gary Mooren blues-levy, joka lupailee alkupuolellaan enemmän, kuin kykenee loppujen lopuksi lunastamaan. Tällaisenaan se varmasti tyydyttää Mooren bluesaikakauden fanit, mutta jäi yhä mietityttämään onko Mooren perikunnalla vielä varastossa muuta julkaisematonta materiaalia?
Hieman ennen kuolemaansa Moore nimittäin löi jälleen kerran hynttyyt yhteen vanhan aseenkantajansa Neil Carterin kanssa ja lupaili tekevänsä paluun hard rock -henkisen materiaalin pariin. Tiedossa on, että rockimpaa kamaa äänitettiin, se onko se julkaisukelpoista, on sitten täysin toinen asia.
7-/10
Ilkka Järvenpää
1. I’m Tore Down
2. Steppin’ Out
3. In My Dreams
4. How Blue Can You Get
5. Looking At Your Picture
6. Love Can Make A Fool Out Of You
7. Done Something Wrong
8. Living With The Blues
