Helsingistä kajahtaa kovaa. Kun bändi on nimetty sanalla ”Dö”, voisi musiikkityyliä äkkiseltään musiikkia kuulematta luulla vaikka hc-punkiksi. Sen sijaan trion esikoisalbumi ”Tuho” tarjoaa metallipallot jalassa pakkomarssitettavan tahtiin kulkevaa doom-jyräystä. Yhtye on ilmeisesti melko tuore tapaus, vaikka kaksi EP-julkaisua viime ja toissa vuodelta löytyvätkin. Siitä huolimatta, jälki on kuitenkin hyvinkin ammattimaista.
Jo ”Born Under Black Wingsin” ensiriffin alkunostatuksen aikana nousee hymy huulille. Kitarasoundeista voisi ensimmäisenä tulla mieleen vaikkapa Sleep, tosin joillain överisti korkeaoktaanisemmilla seoksilla täyteen pumpattuna. Vire on matala, basso jyrää ja levyn modernein opein rakennettu selkeä äänimaailma hyökyy murskaavasti päälle. Lyijynraskas aloitusbiisi päättyy melkeinpä messiaaniseen julistukseen, siitä kuinka itse messiasta ei ole. Jotenkin tulee mietittyä myöhempää Celtic Frostia/Triptykonia ja Tom G. Warriorin tapaa tylyttää asiaa, vaikka yhtyeitä ei voikaan sinänsä vertailla keskenään. Paitsi ehkä juurikin raskaudessa. Tällaista moukarointia kuunnellessa alkaa tosiaan helsinkiläispoppoon nimikin hyvin pian käymään järkeen. Bändin omien sanojen mukaan ”Tuho” sopisi hyvin nykypäivän uutisten soundtrackiksi. Tällekin levylle on ihmiskunnan tilasta otettu oppia, eikä iloa ymmärrettävästi löydy.
Vaikka Dön musiikilliset juuret tuntuvat juontuvan traditionaalisemmasta stoner/doom-päästä, tekevät bändin jo mainittu raskas ote ja Deaf Hankin kärisevä lauluanti melko merkittävän pesäeron niiden suuntaan. Tuho ei kuitenkaan ole täysin pelkkää murjomista. Akustinen ”Hail the Fire” ja mystisesti tunnelmoivan kitaraleijailun tarjoava instrumentaali ”Ex Oblivione” tuovat merkittävimmät poikkeukset reseptiin. Parin kuuntelukerran jälkeen kappaleet lunastavat paikkansa arsenaalissa, vaikka etenkin rumpusoundien tuoma kapea dynamiikka tuntuikin alusti hieman riitelevän kevyemmän otteen kanssa jälkimmäisessä kipaleessa. Jostain syystä nyttemmin asiaan ei kylläkään edes kiinnitä huomiota. Otteen ajoittainen keventäminen tekee lopulta levyn kokonaisuudelle hyvää ja vastaavanlaisia ratkaisuja kuuntelee varmaan myös tulevaisuudessakin mielellään lisää. Etenkin kun se instrumentaalikipale on näemmä juuri se, joka tuntuu useimmiten kaikuvan pääkopassa..
”Kylmän” kohdalla laulukieli vaihdetaan suomeen. On huojentavaa huomata, että levyn painostava tunnelma on saatu ujutettua vakuuttavasti ja luontevasti myös kotimaan kielellekin. En tiedä kuinka moni tuntee samoin, mutta omasta mielestäni suomen kieltä ei ole varsinkaan raskaammassa musiikissa ihan niin helppoa saada kuulostamaan hyvältä. Tässä ei kuitenkaan mikään häiritse. Levyn päättävä 12-minuuttinen ”Forsaken Be Thy Name” summaa hyvin Dö:n ulottuvuudet kappaleen alun mäiskinnästä lopulta levyn päättävään, kylmiä väreitä tuovaan melodiakuljetukseen.
Paikka paikoin tulee ihmeteltyä miten genren sisällä niin tutuiksi tulleista soinnutuksista voi vielä tehdä omankuuloista musiikkia. Jotenkin Dö vain onnistuu siinä. Kappalemateriaali on tappavan vahvaa ja yllättävän monipuolisia sävyjä omaavaa. Tuho on niitä levyjä, joiden voima kumpuaa merkittävällä tavalla myös leuat murskaavan äänitykityksen kautta. Levyä kuunnellessa vähänkään raskaammasta otteesta pitävän sielu lepää. Soundeista onkin vaikea malttaa olla antamatta myös pisteisiin hieman bonusta. Näin vielä aiheeseen liittyen, suosittelisin aika ehdottomasti kuuntelemaan levyn jonkunlaisista pöntöistä mistä lähtee hyvin ”pörinää”, tavallisilla alapäätä karsastavilla marketin nappikuulokkeilla levyn äänimaailma ei nimittäin todellakaan pääse oikeuksiinsa.
9-/10
Jari Ala-Kahrakuusi
1. Born Under Black Wings
2. Everblast II (The Aftermath)
3. Ex Oblivione
4. Hail the Fire
5. Kylmä
6. Forsaken by Thy Name