Deep Purple julkaisee 7. elokuuta 2020 uuden studioalbuminsa, joka kantaa nimeä ”Whoosh!”
Perfect Strangers of Finland (PSOF Ry) järjesti yhteistyössä Helsingin The Riffin sekä Playground Musicin kanssa ennakkokuuntelutilaisuuden kolme päivää ennen julkaisua. Albumi pyöräytettiin läpi pariin otteeseen illan aikana. Ilta keräsi paikalle mukavasti osallistujia ja kuuntelua suoritettiin asian kuuluvalla intensiteetillä. Fanit saivat kirjoittaa omat näkemyksensä levystä ja osallistua kilpailuun.
Deep Purple tuntuu vanhoilla päivillään aktivoituneen uuteen loistoon, sillä “Whoosh!” seuraa kolmantena albumina seitsemän vuoden aikana “inFinite” (2017) sekä “Now What?!” (2013) -pitkäsoittoja, jotka tarjoilivat laadukasta hard rockia yhtyeen yli 50 vuoden kokemuksen saattelemana.
Bändin kokoonpano on säilynyt muuttumattomana jo 20 vuotta, mikä on Purplen ajoittain myrskyisän menneisyyden tuntien kunnioitettava saavutus. Moni ei edes tiedä rumpali Ian Paicen olevan ainoa alkuperäisjäsen ja ainoa soittajista, joka on vaikuttanut jokaisella Purplen albumilla.
”Whoosh!” on niin ikään kolmas yhteistyö maineikkaan tuottajan Bob Ezrinin kanssa, joka on onnistunut saamaan yhtyeen sielusta löytyvän jamittelun ja ilmavan soundin vangittua.
Miltä levy sitten kuulostaa?
”Whoosh!” on yhden kuuntelun perusteella luonnollinen jatkumo edellisiin kahteen albumiin, joten mikäli viimeisten 10-20 vuoden Deep Purple uppoaa, myös uusi levy toiminee mukavasti. Levy on tasaisempi kokonaisuus kuin ”inFinite”, mutta toisaalta siltä on vaikea nostaa yhtä tai kahta biisiä muiden yläpuolelle. 13 kappaleen kokonaisuuden kuuntelee kivuttomasti kerralla ja raidat ovat positiivisen tiiviitä sovituksia.
Levyltä jo lohkaistut kolme singleä ovat luonnollisesti keskiössä, mutta erinomaista pianotyöskentelyä Don Aireylta sisältävä ja 1980-luvun ”Perfect Strangers”-levyn mieleentuova ”No Need To Shout” sekä mystinen ”The Power Of The Moon” vakuuttavat, kuten tekee hyvin klassisen Purplen sävyinen ”Drop The Weapon”.
Ian Gillan on lämpimällä äänellään musiikin päällä ja pysyttelee turvallisessa keskirekisterissä, jota enempää materiaali ei edellytä. Vokaalien tuplaus ja triplaus toimii hyvin harkituissa kohdissa. Jossain määrin yllättäen Steve Morse tuntuu jäävän kitaraosuuksillaan selvästi bändissä jo 20 vuotta vaikuttaneen Don Aireyn varjoon. Airey tekee loistavan ja epäilemättä Purple-uransa parhaan suorituksen tällä albumilla. Koskettimet eivät yhdessäkään kappaleessa soi täysin samalla tunteella vaan Donin esiin tuoma skaala on todella laaja.
Purple ottaa levyn lopulla käsittelyyn vanhaa materiaaliaan ja tässä on menty niin kauas menneisyyteen kuin on mahdollista. ”And The Address” on uskollinen versio 1960-luvun puolella syntyneelle kappaleelle. Kyseessä on Deep Purplen ensimmäinen sävellys, josta vastasivat edesmennyt kosketinsoittaja Jon Lord ja kitaristi Ritchie Blackmore vuonna 1967. Instrumentaali ilmestyi yhtyeen debyyttilevyllä ”Shades Of Deep Purple” vuonna 1968. Tätä voi pohtia hetken. Purple oli tehnyt levyjä jo aikana, jolloin ihminen ei vielä ollut astunut Kuun pinnalle.
Bob Ezrin on onnistunut tuottamaan levyn vahvasti, orgaanisesti ja jokaista muusikkoa kunnioittaen. Useassa kohdassa tuntuu kuin Ezrin olisi vanginnut bändin nauhalle suoraan jamisessioista ja mikäli näin on, myös editoinnissa on onnistuttu mainiosti.
Ian Gillanin mukaan keski-iältään jo reilusti yli 70-vuotias bändi aikoo jatkaa vielä keikkailua ja levytyksiä jo vuonna 2017 ilmoitetusta ”The Long Goodbye” –jäähyväiskiertueesta huolimatta, jäähyväisistä on tulossa nimensä mukaisesti pitkät ja ”Whoosh!” näyttää virtaa olevan akuissa yhä jäljellä.
Kiitokset PSOF Ry:lle tilaisuuden järjestämisestä!
1. Throw My Bones
2. Drop The Weapon
3. We’re All The Same In The Dark
4. Nothing At All
5. No Need To Shout
6. Step By Step
7. What the What
8. The Long Way Around
9. The Power of the Moon
10. Remission Possible
11. Man Alive
12. And the Address
13. Dancing In My Sleep
Teksti ja kuvat: Ville Krannila