ROCK THE NORTH: DEEP PURPLE (UK), URIAH HEEP (UK)
Oulun raatin urheilukenttä toimi 11.6. näyttämönä neljän bändin illalle. Kaupunkiin oli saatu vieraaksi eläviksi legendoiksi laskettavat englantilaiset Deep Purple ja Uriah Heep. Paketin viimeisteli suomalaisen rokin legenda Kouvolasta, Peer Gÿnt ja kovassa nosteessa oleva Oululainen Temple Balls.
Illan aikatauluissa osui silmään pieni yllätys: Deep Purple soitti ennen Uriah Heeppiä. Syytä tähän muutokseen en saanut mistään varmistettua, mutta lieköhän tunnetusti fanaattiset jalkapallofanit Purple-leirissä olivat päätyneet vaihtamaan oman soittoaikansa hieman aiemmaksi samana iltana pelatun EM-jalkapallomatsin Englanti-Venäjä vuoksi? Mene ja tiedä.
Illan aloitti viiden kieppeillä Temple Balls. Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että missasin reilun viikon sisään jo toisen kerran oululaisten keikan. Tällä kertaa syynä oli omat soittohommani. Mutta mitäpä tätä selittämään, oma moka. Tuttaviltani saamani kommentit oululaisten keikasta olivat varsin positiiviset, joten otankin asiakseni tsekata tämän oululaispumpun keikan heti kun on mahdollista ja yritän siitä myös jotain kirjoittaa (terveiset Temple Ballsin pojille: repäiskääpä hihasta, jos satutaan törmäämään jossain).
Mutta itse asiaan: Saavuin paikalle hieman klo 18 jälkeen ja melkein heti korviini kantautui tuttu teema, eli Vuorenpeikkojen tanssi. Kouvolan vuorenpeikot olivat astumassa lavalle Edward Griegin ehkä tunnetuimman teoksen tahdissa. Bändi astui lavalle itsevarmasti ja päräytti koneen käyntiin Bad boys are here:llä ja hommahan toimi. Minulle tämä taisi olla viides ”uuden” PG:n keikka ja vaikka nostalgiaan taipuvaisena muistelenkin kaiholla legendaarista Nikki-Tzöötz-Erkinharju-kokoonpanoa, niin kyllä tämä 11 vuotta kasassa ollut trio hoiti homman sen verran vakuuttavasti kotiin, ettei ainakaan minulla tullut pahemmin vanhaa kokoonpanoa ikävä. Keikkasetissä Güntillä oli sopiva sekoitus uutta ja vanhaa kamaa. Omat suosikkini illan settilistasta olivat niitä vanhoja klassikoita, eli Backseat, Years on the road ja I don’t wanna be a rock&roll star upposivat ainakin allekirjoittaneeseen kympillä, eikä niissä uusissa viisuissakaan ollut mitään vikaa. Hyvä keikka.
Deep Purple
Kello oli hieman yli iltakahdeksan, kun PA:sta alkoi kuulumaan Holstin planeettojen osa Mars. Tämä oli merkki siitä, että keväällä Rock & Roll hall of fameen valittu hard rock-legenda Deep Purple oli valmis rysäyttämään oman settinsä käyntiin. Vanhemmat herrasmiehet Gillan-Glover-Paice-Morse-Airey avasivat settinsä vanhalla klassikolla, eli Highway starilla. Yleisö oli melkoisen innoissaan ja tuntui, että tämä into tarttui myös hyvätuuliselta vaikuttavaan bändiin. Jatkoa seurasi In rockilta löytyvien Bloodsuckerin ja Hard lovin’ manin muodossa. Orkesteri soitti letkeästi ja taitavasti, päräyttäen ilmoille jälleen klassikon, eli Strange kind of womanin. Klassikkoputken jälkeen orkesteri iski näppinsä Morse-aikakauden materiaaliin: Vincent Price, Contact lost ja Uncommon man siloittivat tien illan ensimmäiselle soolospotille: Steve Morsen taidonnäyte The Well dressed guitar osoitti miehen soittotaidon olevan yhä tiukka. Vanha tuttu The Mule oli yhdistetty Ian Paicen rumpusooloon ja hra Paicen kunniaksi on todettava, että tatsi on tallella. Lazy, Demon’s eye ja Hell to pay seurasivat, kunnes oli jälleen soolospotin aika. Vuoronsa sai nyt kosketinsoitinvelho Don Airey, jonka hieno soolo käynnistyi pätkällä Sibeliuksen Finlandiaa. Varsin pitkä soolo päättyi tuttuun introon: Perfect Strangers ja koko illan hienosti mukana ollut yleisö innostui vielä pykälän kovempaan meiniinkiin. Ilta läheni loppuaan Space truckingin ja ”Sen riffiviisun”, eli Smoke on the waterin pärähtäessä ilmoille. Purple poistui lavalta palatakseen lisää toivovan yleisön eteen Hushin, lyhyen Roger Gloverin bassosoolon ja Black nightin voimin. Hymyilevä orkesteri kiitti yleisöään vuolaasti ja poistui lavalta.
Keikan jälkeen yleisö näytti tyytyväiseltä ja myös tuttavieni kommentit keikasta olivat varsin positiivisia. Oma mielipiteeni keikasta oli taas hieman ristiriitainen. Bändi soitti rennosti ja letkeästi, sekä tuttuun tapaan jamitteli melkoisesti. Omaan makuuni meininki oli ehkä hieman liiankin rentoa. En voi myöskään olla kiinnittämättä huomiotani siihen, että soolospotit veivät setistä periaatteessa parikymmentä minuuttia. Tämän lisäksi bändin pitkät jamit johtivat siihen, että Gillan poistui välillä melko pitkiksi ajoiksi lavalta. Toki ymmärrän, että elokuussa 71 vuotta täyttävä Ian Gillan ei enää jaksa samalla tavalla kuin nuorena miehenä ja toisaalta mieshän lauloi koko illan varsin vakuuttavasti. Ehkäpä Purple on vaan nykyään jo hieman liian rento ja letkeä jami-orkesteri minun makuuni. Mutta makunsa kullakin. Suuri osa yleisöstä tuntui kuitenkin hehkuttavan illan keikkaa, joten ehkäpä olen yksin arvioni kanssa. Joka tapauksessa nostan hattua tälle legendaariselle orkesterille.
Uriah Heep
Ilta ei ollut kuitenkaan vielä ohi, sillä kello hiipiessä kohti puolta yhtätoista Raatin lava heräsi vielä kerran henkiin: vuorossa oli toinen hard rock-legenda briteistä, eli Uriah Heep. Keski-iältään hieman Purplea nuorempi Heep avasi settinsä klassikkorallilla Gypsy. Heti ensimmäisestä biisistä huomioni kiinnittyi siihen, että siinä missä Purple oli jamitteleva ja rento, oli Heep sen sijaan kuin tulta ja tappuraa. Veteraanit olivat mielestäni jopa yllättävän kovassa iskussa. Tiukan avauksen jälkeen bändi jatkoi kahdella vanhalla klassikolla, eli Look at yourselfillä ja Shadows of the griefillä. Bändi piti yleisöä hyppysissään ja soitti todella tiukasti. Vanhojen biisien jälkeen vuoronsa sai toissa vuonna ilmestyneeltä Outsideriltä löytyvä The Law, jonka jälkeen orkesteri palasi jälleen vanhojen klassikoiden pariin Stealin’ ja The Magician’s birthday-parivaljakon myötä. Lisää klassikoita kuultiin Sunrisen pärähtäessä ilmoille. Klassikkoputken jälkeen vuorossa oli jälleen uusi kipale, eli One minute, jota seurasi toinen kappale Outsider-levyltä, eli Can’t take that away. Parin uuden rallin jälkeen Heep palasi jälleen vanhoihin viisuihin, urkuintron varoittaessa July morningin olevan vuorossa. Tämän vanhan klassikon jälkeen satuin vilkaisemaan kelloa ja illan loppusetti alkoi hahmottumaan minulle: seuraavana tulevat ne todelliset klassikot. Ensimmäisenä ilmoille pärähti yleisön yhteislauluun innoittanut Lady in black, jonka jälkeen orkesteri poistui lavalta. Pienen tauon jälkeen bändi palasi lavalle ja kajautti ilmoille sen todelisen Heep-klassikon, eli vuoron sai Easy livin’ ja ilta oli paketissa.
Katselin ympärilleni Raatissa poistuessa ja ympärilläni ollut keski-iältään varsin iäkäs yleisö näytti todella tyytyväiseltä ja useampi tuntui hehkuttavan keikkailtaa varsin mainiona. Oma fiilikseni illasta oli se, että kaikki kolme veteraanibändiä hoiti hommansa mainiosti, mutta minun mieleeni oli eniten Uriah Heep. Kuten jo aiemmin mainitsin, niin Temple Ballsin missasin (taas!), mutta pyrin tämän vahingon korjaamaan mahdollisimman pian. Jos itse illan järjestelyistä pitää jotain kirjoittaa, niin en voi illan perusteella kommentoida millaisia vahinkoja Raatin nurmikenttä sai osakseen. Jos jotain kyseinen asia kiinnostaa, niin googlettamalla löytyy lisäinfoa ainakin iltapäivälehtien verkkosivuilta. Paikan päällä en nähnyt ongelmia. Jos jotain kritisoin, niin vessoja olisi saanut olla epävirallisen arvion mukaan 5000 katsojalle aika paljon enemmän. Itse varsin paljon keikkoja kolunneena en voi kuin ihmetellä kuinka usein keikoilla on tämä ongelma. Se aika minkä ihmiset jonottavat vessaan on täysin varmasti pois siitä ajasta, jolloin he kuluttaisivat rahaa muualla. Tämän ”vessakommentin” haluan tässä esittää useammalle suomalaiselle keikkajärjestäjälle. Harvalla tämä homma toimii. Onneksi poikkeuksia löytyy.
teksti ja kuvat: Ilkka Järvenpää (c)
Deep Purple Oulu 11.6.16
Highway Star
Bloodsucker
Hard Lovin’ Man
Strange Kind of Woman
Vincent Price
Contact Lost
Uncommon Man
The Well-Dressed Guitar (Steve Morse soolo)
The Mule
Ian Paice soolo
Lazy
Demon’s eye
Hell to pay
Don Airey soolo
Perfect strangers
Space truckin
Smoke on the water
Encore:
Hush
Roger Glover soolo
Black night
Uriah Heep Oulu 11.6.16
Gypsy
Look at yourself
Shadows of grief
The Law
Stealin’
The Magician’s birthday
Sunrise
One minute
Can’t take that away
July morning
Lady in black
Encore:
Easy livin’