David Lee Rothin toinen sooloalbumi ”Skyscraper” syntyi haastavista lähtökohdista. Roth oli eronnut pari vuotta aiemmin Van Halenista, kasannut taakseen uuden superyhtyeen (Steve Vai-Billy Sheehan-Gregg Bissonette), julkaissut menestyksekkään debyyttialbuminsa (”Eat ’Em And Smile”) käyden samalla yhtä musiikkihistorian verisintä mediasotaa entistä bändiänsä vastaan.
Kaikki tuntui menevän miehellä mainiosti, mutta (Rothin kannalta valitettavasti) mies kärsi tappion vanhalle yhtyeelleen myyntilistoilla. ”Eat ’Em And Smile” ylsi USA:n albumilistalla korkeimmillaan komeasti sijalle 4, yli miljoonan kappaleen myynnillään, kun taas Van Halen pisti uuden laulajansa Sammy Hagarin kanssa julkaistulla ”5150”-albumillaan paremmaksi, myyden yli 6 miljoonaa levyä ja valloittaen USA:n albumilistan paalupaikan.
Tätä taustaa vasten Roth päätti iskeä takaisin. ”Skyscraperilla” unohdettiin ulkopuolinen tuottaja Rothin kantaessa itse tuotantovastuun yhdessä kitaristi Vain kanssa. Bändi kasvoi myös viisimiehiseksi kosketinsoittaja Brett Tugglen liittyessä mukaan.
So we’re hittin’ the road
And we’re pumpin’ thunder
Mama look out for down below
Get the show on the road
It’s the feeling we’re under
You can feel it right down to your knucklebones.
Levy lähtee käyntiin komeasti rokkaavalla ”Knuckebonesilla”. Mainio avauskappale toimii pelin avaajana, eikä vähiten tarttuvan kertosäkeensä sekä loistavan kitarasoolonsa vuoksi. Soolo käynnistyy Vain lyhyillä blueshenkisillä lickeillä, Rothin ”Stop dreamin’ and start drivin’, Stevie!” karjaisun vapauttaessa kitaristihirmun toteuttamaan ”Vai-ismejään”.
Seuraavaksi kuullaan levyn tunnetuin biisi ”Just Like Paradise”, joka nousi USA:n sinkkulistalla sijalle kuusi ollen samalla Rothin soolouran suurin kansainvälinen hitti. Kosketinsoitinvetoinen biisi oli monille liian poppia ja singleä suunniteltiin myöhemmin tunnusteemaksi Beverly Hills 90210 -sarjaan, Rothin manageri kieltäytyi tästä kysymättä asiasta Davidilta.
”The Bottom Line” alkaa Bissonetten jyräävällä tuplabasarikompilla, biisin ollessa selkeä muistutus Rothin debyyttilevyn bilerokki-tunnelmista. Poikkeuksen debyytin varsin suoraviivaiseen meininkiin tuovat Vain harmonisoidut kitarat, jotka tuntuvat keskittyvän maalailemaan tunnelmia tiukan riffittelyn sijaan.
Nimikappale paljastaa lopullisesti sen, että jotain on muuttunut. Biisin eteerinen tunnelma yhdistettynä Vain populaarimusiikissa poikkeuksellisiin sointukulkuihin sekä Rothin todella prosessoituihin vokaaleihin oli kaikkea muuta, mitä ”gigololtamme” osattiin odottaa. Piti biisistä tai ei, kappaleen kunnianhimoa ei voi kiistää.
”Good Times” paljasti lisää siitä, mihin Steve Vai oli biisintekijänä menossa. Kysymys kuului: olivatko DLR-fanit valmiita tähän? ”Hot Dog And A Shake” toi virtuositeetin kyllästämällä bilerokillaan muistutuksen menneestä, mutta seuraavana kuultava, yksi levyn kolmesta Tuggle-Roth sävellyksestä ”Stand Up” sekoitti taas pakkaa. Syntikkabasso? Bändistä löytyi Sheehanin kaltainen basisti, mutta tässä sovituksessa hän joutui levyn kansilehtitietojen mukaan tyytymään pelkkään taustalaulajan rooliin. Kappale itsessään on tarttuva kasaripoppari, mutta silti tämä kuulija pyöritteli levyn ilmestyessä päätään miettien, mitä ihmettä on tapahtunut?
”Hina” aiheutti lisää ihmettelyä. Kappale oli taas muistutus Vain monipuolisuudesta artistina. Lopussa kuultavat ”Perfect Timing” ja ”Two Fools For A Minute” pelastivat bile-Rothin faneille sen, mitä oli pelastettavissa, molempien kappaleiden ollessa mainioita vetoja.
”Skyscraper” osoittautui alkuperäisen DLR Bandin joutsenlauluksi, sillä Sheehan jätti bändin jo ennen kiertuetta (tilalle bassoon tuli Gregg Bissonetten veli Matt) ja Vai teki saman tempun rundin jälkeen.
”Skyscraperin” arviointi osoittautui mielenkiintoiseksi matkaksi menneisyyteen. Olen sen ikäinen, että muistan, kuinka pettynyt olin albumiin sen ilmestymisen aikoihin ja sen kuinka paljon niukasti yläasteikäistä nuorta miestä otti päähän se, kun menin tuhlaamaan säästöni.
Levy oli vuosikaudet vailla huomiotani, mutta uskaltauduin tarttumaan siihen uudelleen viime vuosituhannen vaihteessa. Tällöin huomasin pitäväni kokonaisuudesta todella paljon ja ”Skyscraper” on noussut vuosien saatossa omaksi suosikikseni DLR-soolojen joukossa ohittaen jopa jumaloimani ”Eat ’Em And Smilen”.
Jostain kummasta syystä levyn pop-sävyt ja monet kokeilut tuntuvat nyt vasta avautuvan. Arvosanaa antaessani en voi unohtaa sitä millainen pettymys se aikoinaan oli. Jos arvosanani vuonna 1988 olisi ollut kuusi, niin vuosikymmeniä myöhemmin tuo numero olisi pyörähtänyt ysiksi. Olkoon siis lopullinen tuomioni jotain näiden väliltä.
7½/10
Ilkka Järvenpää
1. Knucklebones
2. Just Like Paradise
3. The Bottom Line
4. Skyscraper
5. Damn Good
6. Hot Dog And A Shake
7. Stand Up
8. Hina
9. Perfect Timing
10. Two Fools A Minute
