Täytyy sanoa, että enpä muista mitään toista kirjaa odottaneeni yhtä kovasti kuin Bruce Dickinsonin vastikään ilmestynyttä omaelämäkertaa. Odotus toden teolla palkittiin.
Ennakkoon annettiin ymmärtää, että luvassa ei ole skandaalipaljastuksia, ei viinalla läträystä, ei huumehörhöilyä, ei bändärisekoiluja eikä Dickinsonin kodin sisäisiä asioita. Mitä ihmettä sitten voisi olla tarjolla? Näitä edellä mainittuja asioitahan bändihistoriikit ja muusikoiden elämäkerrat yleensä suorastaan pursuavat ja ne tuntuvat lukijoita kiinnostavan. Toki näitä rahan ja kuuluisuuden mukanaan tuomia edellä mainittuja ”työsuhde-etuisuuksia” sivumennen kirjassa käsitelläänkin – ei nuori Iron Maiden –miehistö 80-luvulla ollut mikään poikkeus – , mutta ne eivät ole pääosassa ja se on suorastaan loistava asia. Sen sijaan kirja luo inhimillisen ja lämpimän kuvauksen siitä, kuka on Bruce Dickinson ja miksi hänestä vuosikymmenten muovaamana on tullut se Bruce Dickinson, jona me hänet vuonna 2017 olemme oppineet ”tuntemaan”. Jonkun mielestä ehkä tylsää, mutta allekirjoittaneen mielestä todella mielenkiintoista. Eikö näitä törkytehtaita ja heroiinipäiväkirjoja ole luettu jo aivan tarpeeksi.
Kirjan tarinointi alkaa Dickinsonin lapsuudesta ja etenee kronologisesti ja luontevasti eri elämänvaiheiden läpi. Lukijalle avataan nuoruusvuosien opiskelut miekkailuineen, bändikuvioiden mukaan tulo, Samsonin sekoiluvuodet, Iron Maidenin suuren menestyksen ja hiljaisen hiipumisen aika, lentoinnostuksen herääminen, sooloura ja odotettu paluu Maideniin ja kirkkaisiin parrasvaloihin. Kirjan loppupuoli on omistettu voitetun syöpätaistelun intensiiviselle kuvaukselle.
Kirja välittää Dickinsonista kuvan intohimoisena, älykkäänä ja hetkeen tarttuvana miehenä. Kaikkea on tullut kokeiltua 59 ikävuoteen mennessä. Ylilyöntejä ja virheitäkin on tullut matkan varrella tehtyä, mutta kuten hän kirjan lopputeksteissä toteaa, mitään hän ei menisi jälkikäteen muuttamaan tai tekemättä jättämään. Jälkeen päin häntä ei kaduta lähtö Iron Maidenista 1990-luvulla, vaikka pitempään sulateltu lähtöpäätös konkretisoituikin hetken mielijohteesta. Soolobändillään Dickinson lähti keikalle keskelle sotaa Sarajevoon miettimättä liikaa matkan vaaroja. Ensiksi matkalle kysytyt Metallica ja Motörhead olivat kieltäytyneet, mutta Dickinson ei kieltäytynyt. Bruce Dickinson vaikuttaa olevan kaikki tai ei mitään-periaatteella elävä mies ja välillä osutaan maaliin ja välillä ammutaan ohi. Jälkeen päin ei kuitenkaan murehdita. Tehty mikä tehty.
Kirjan kieli ja teksti ovat miellyttävää lukea. Dickinson sävyttää tarinointiaan sarkasmilla, itseironialla ja mustalla huumorilla. Itseänsä ja elämää ei tule ottaa turhan vakavasti. Esimerkiksi omalle keikkahabitukselleen ja -vaatteilleen mies nauraa avoimesti. Myös mukana kulkevat henkilöt saavat osansa kuittailusta ja eritoten alkuvuosien tuottajavelho Martin ”Marvin” Birch saa erityisen lämminhenkisen käsittelyn. Tulee tunne, että olisipa mukava päästä miehen kanssa juttusille ihan kasvotusten. Tosin siinä tilanteessa saattaisivat jauhot mennä suuhun, joten ehkä parempi nauttia sanailusta kirjan sivuilta.
Kirjan kuvitukseen olen hiukan pettynyt, sillä lähes kaikki kuvat olivat entuudestaan lehtien sivuilla tai muissa yhteyksissä nähtyjä. Tällä seikalla ei kuitenkaan suurta merkitystä ole. Keskiössä on tarina ja se kantaa etukannesta takakanteen. Itselleni Bruce Dickinson on yksi nuoruusajan suurista esikuvista ja vielä keski-ikäistyvänäkin pidän miehen tapaa elää erittäin innostavana. Tästä voisi pienemmässä mittakaavassa ihan jokainen meistä ottaa mallia. Elämä on liian lyhyt mietittäväksi liikaa tai murehdittavaksi menetettyjä mahdollisuuksia. Parempi tarttua härkää sarvista ja tehdä se, mitä haluaa tehdä eikä surkutella jälkeen päin, kun ei tullut tehtyä.
Bruce Dickinsonin Omaelämäkertaa voi suositella aivan kenelle tahansa riippumatta siitä, onko lukija Dickinson- tai Iron Maiden –fani. Sujuvaa kerrontaa, värikkäitä tapahtumia ja huumoria sisältävä kirja on helpohkoa luettavaa sellaisellekin, joka ei miehen elämään ja vaiheisiin ole aiemmin perehtynyt. Itselleni kirja oli yksi kuluvan vuoden kohokohdista ja siinä harmittaa ainoastaan se, että se on nyt luettu. Toivotaan, että saamme nauttia miehen edesottamuksista vielä pitkään ja seuraava mahdollisuus nähdä Dickinson elävänä tositoimissa Suomen kamaralla on ensi toukokuussa, kun Iron Maiden keikkailee tasavallan pääkaupungissa. Sitä odotellessa kehottaisin kävelemään kirjakauppaan ja hankkimaan tämän kirjan, jos et vielä ole sitä tehnyt.
Teemu Kuosmanen