Tiedote 12.7.2021
Central Line Entertaiment kokoaa brittipunkin ikinimet Helsingin Kaapelitehtaalle tänä vuonna. Marraskuun kuudentena päivänä vietettävä Broken Bones Festival on ollut itsekin punktaustaisille Henri ja Petri Ekmanille pitkäaikainen haave, joka saadaan toteutumaan viimein.
”Kautta aikain haaveenamme on ollut punk-aiheinen festivaali, ja viime vuosina, kun on tullut kierrettyä Berliiniä, Lontoota ja Blackpoolia, ajatus alkoi juosta toden teolla: Tehdään Suomeen oma festivaali!”
1970-luvulla peruskivensä muuranneet ensimmäisen Broken Bones Festivalin bändit The Adicts, Sham 69, Stiff Little Fingers sekä The Boys ovat elämänsä iskussa tällä hetkellä.
”Ja näin isoa kattausta on todella harvoin tarjolla”, promoottorit lisäävät.
Huikeiden esiintyjien lisäksi tarjolla on monipuolinen valikoima ruokaa ja juomaa. Kaapelitehtaalla on myös erilaisia punk-aiheisia myymälöitä ja muuta ohjelmaa, joten paikalle kannattaa saapua ajoissa.
”Myös jatkoa on suunnitteilla, ja ensimmäiset bändit on jo kiinnitetty vuodelle 2022. Broken Bones -brändin alla toteutetaan myös muita tapahtumia ympäri vuoden, näistä esimerkkinä 7. kesäkuuta ensi vuonna tapahtuva yhdysvaltalaisen Good Riddancen keikka Tavastialla”, Henri lisää.
Liput Broken Bones Festival -tapahtumaan ovat nyt myynnissä Ticketmasterissa.
Broken Bones Festival
Lauantai 6.11.2021
Helsinki, Kaapelitehdas
The Adicts (UK)
Sham 69 original 1977 Line Up (UK)
Stiff Little Fingers (UK)
The Boys (UK)
Liput: 49€ ennakkoon (sis. palvelupalkkio) / 55€ ovelta.
Liput myy Ticketmaster.
The Adicts
Ipswich ei ole tuottanut montaakaan merkittävää bändiä, mutta tulee sieltä sentään The Adicts. The Afterbirth -nimelllä 1975 perustettu bändi vaihtoi punkin tulon myötä nimensä sekä musiikillinen linjansa. Lisäksi mukaan tuli vahva visuaalinen ilme, joka poimittiin Clockwork Orange -leffasta, sen droogeilta. Droog oli leffan fiktiivistä slangia, yhdistelmä englantia ja venäjää ja tarkoitti ystävää. Imago sisälsi täysvalkoisia vaatteita, mustia bootseja ja knalleja sekä laulaja Keith ”Monkey” Warrenin jokeri-kasvomaalauksen.
Yhtyeen levytysura alkoi vuonna 1979 omakustanne-EP:llä Lunch With The Adicts, joka sai hyvin huomiota osakseen. Esikois-LP Songs Of Praise julkaistiin 1981. Tässä vaiheessa bändin musiikillinen tyyli alkoi vakiintua nopeisiin biiseihin, joissa oli erittäin tarttuva melodia. Biiseissä oli usein yllättäviä soittimia tai ääniklippejä. Tekstipuoli oli melko kepeää, joka sekin erotti Adictsiä muista punkbändeistä.
1983 single Bad Boy nousi listalle, tosin vain sijalle 75, mutta tämä riitti herättämään Sire-levy-yhtiön
Tauon jälkeen The Adicts on palannut vahvana. Uusi levyjä on tullut tasaiseen tahtiin, ja keikat ovat olleet vahvoja niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin – Clockwork Orange- imagostaan yhtye on pitänyt edelleen kiinni.
Sham 69
Sham 69:n juuret ovat jo vuodessa 1975, mutta oman tyylinsä yhtye löysi vasta kesäkuussa 1977, kun Jimmy Pursey ja Dave Parsons päättivät yhdistää voimansa.
Ensimmäinen single I Don’t Wanna tehtiin Illegal Recordsin alamerkille Step Forwardille, jota pyöritti Sniffin’ Glue fanzinesta tuttu Mark P. Singlen jälkeen basistiksi tuli Dave Tregunnalla, ja Sham 69:n klassinen kokoonpano valmis. Bändi alkoi etsiä kunnon levytyssopimusta, ja diilin tärkeimpänä ehtona oli, että levylle tulisi livemateriaalia, sillä bändi oli omasta mielestään ennen kaikkea liveyhtye. Yhtyeen yllätykseksi Polydor suostui ehtoon. 21.10.1977 yhtyeen Marqueen keikka äänitettiin, ja siitä valittu materiaali päätyi ensilevyn Tell Us the Truthin toiselle puolelle. Levy ilmestyi helmikuussa 1978.
Kesällä 1978 ilmestynyt single If The Kids Are United on Sham 69:n tunnetuin biisi. Vuodelle 1978 saatiin vielä mahtumaan toinen LP That’s Life, joka sai jatkoa 1979 albumista The Adventures Of Hersham Boys. Vuoden 1980 Game yritti etsiä uutta suuntaa sitä löytämättä. Bändi oli polttanut kynttilää molemmista päistä ja puhti loppui.
Tämän jälkeen Sham on koottu useita kertoja uudestaan vaihtelemilla kokoonpanoilla. Jossain vaiheessa jopa kaksi Sham 69:ia keikkaili samaan aikaan ja jälki oli välillä aika suttuista. Nyt on onneksi palattu oikealle tielle, ja bändi on juuri sitä mistä se pitääkin muistaa – loistava liveakti.
Stiff Little Fingers:
Jake Burns (laulu ja kitara), Henry Cluney (kitara), Gordon Blair (basso) ja Brian Faloon (rummut) perustivat Highway Star -nimisen coverbändin Belfastissa 1974. Vuonna 1976 Blairin tilalle löytyi Ali McMordie, ja yhtye nimi vaihdettiin Fastiksi. Pahaksi onneksi Fast-niminen bändi oli jo olemassa, joten lopulta nimeksi vakiintui Vibratorsin biisin mukaan Stiff Little Fingers.
Yhtyeen manageriksi päätynyt Gordon Ogilvie sai yhtyeen innostumaan siitä, että sen pitäisi muuttaa tekstinsä poliittisemmiksi ja kantaaottavammaksi. Ogilvie innosti bändiä niin ikään tekemään tekstejä Pohjois-Irlannin silloisesta tilanteesta, niin sanotusta Troublesista. Hän otti myös osaa biisien “Suspect Device” ja “Alternative Ulster” tekemiseen. Ogilvie myös perusti Rigid Digits levy-yhtiön, joka julkaisi bändin ensimmäisen singlen “Suspect Device” vuonna 1978.
Vuoden 1978 loppupuolella yhtye oli kiertueella Tom Robinson Bandin kanssa ja alkoi äänittää ensimmäistä LP:tään ”Inflammable Material”. Yhtye oli neuvotellut diilin Island Recordsin kanssa, mutta yhteistyö kariutui ja levy julkaistiin Rough Traden kautta. Vaikka levy oli vain indie-jakelussa, se myi 100 000 kappaletta ja nousi listalla aina sijalle 14. Kyseessä oli Britannian ensimmäinen täysin indienä julkaistu ja jaeltu levy, joka nousi TOP-50:een.
1980 ilmestyi toinen LP ”Nobody’s Heroes”. Levyltä löytvät bändin TOP-40 sinkkuhitit “At the Edge” ja ”Nobody’s Hero”. Vuonna 1981 ilmestynyt ”Go for It” oli selvästi synkempi levy. Vuoden 1982 ”Now Then…” LP:n myötä alamäki jatkui ja bändi hajosi.
Sekä yhtyeen jäsenistössä että levy-yhtiöissä on nähty useita muutoksia vuosien varrella, ja bändi aktivoitui levyttämään jälleen 90-luvulla: 1991 ilmestyi LP ”Flags and Emblems”, jota seurasivat ”Get a Life” (1994), ”Tinderbox” (1997), ”Hope Street” (1999) ja ”Guitar and Drum” (2003), jolta löytyy myös yksi SLF:n upeimmista biiseistä, Joe Strummerin muistolle tehty ”Strummerville”.
Vuodesta 2006 eteenpäin yhtyeen kokoonpano on ollut: Jake Burns, Ali McMordie, Ian McCallum ja Steve Grantley. Levyjä tällä kokoonpanolla on tehty vain yksi ”No Going Back” (2014). Albumi tehtiin joukkorahoituksella ja se nousi ennakkomyyntien ansioista albumilistan ykköseksi Briteissä.
The Boys
The Boysin juuret johtavat syvälle punkin alkulähteille. Casino Steel (koskettimet) ja Matt Dangerfield (laulu ja kitara) soittivat punkin merkittävimmässä esi-bändissä London SS:ssä. London SS ei koskaan levyttänyt mitään, eikä päässyt edes keikoille, mutta yhtyeen jäsenet perustivat bändejä kuten The Clash, The Damned, Chelsea, Generation X ja The Boys.
Kesäkuussa 1976 Casino ja Matt saivat mukaan Honest John Plainin (kitara), Duncan ”Kid” Reidin (basso) ja Jack Blackin (rummut), ja yhtye teki ensimmäisen keikkansa Hope and Anchor -pubissa syyskuussa 1976. Levytyssopimus irtosi tammikuussa ’77, ja huhtikuussa imestyi single I Don’t Care / Soda Pressing. Saman vuonna julkaistu ja yhtyeen omaa nimeä kantava esikoislevy piti sisällään useita klassikoita, kuten Honest John Plainin tekemän First Timen – Suomessahan tuo tunnetaan Poikien versioiman nimellä Eka kerta.
Jos ensimmäinen levy oli loistava, niin toinen Alternative Chartbusters on klassikko. Levyllä on neljätoista tarttuvaa, erittäin melodista ja upeaa biisiä. Yhtye julkaisi ensimmäisessä vaiheessa vielä kaksi levyä (To Hell With The Boys ja Boys Only), ja yhtye hajosi loppuvuodesta 1981.
The Boys sai 1999 Japanista tarjouksen, joka houkutteli bändi jälleen kokoon ja kiertueelle, josta tuli menestys. Sittemmin keikkoja on tehty periodiluontoisesti, ja bändi julkaisi 2014 uuden Punk Rock Menopause -albuminsa. Tuo levy osoittaa, ettei sävelkynä ole tylsynyt ja että kitarat soivat heleästi kuten aina ennenkin.
Lähde: Ginger Vine Management & PR