USA:n itärannikolta New Jerseystä kotoisin oleva Bon Jovi räjäytti pankin kolmannella levyllään ”Slippery When Wet” (1986), eikä yhtye muutamaan vuoteen katsonut taakseen. Bändi ei selvinnyt ilman kolhuja, ollen välillä telakalla nokkamies Jon Bon Jovin keskittyessä näyttelijän uraansa ja sooloiluun, mutta tietyt asiat olivat pysyviä. Bon Jovi pystyi aina leipomaan hittibiisejä, vaikka levykokonaisuudet eivät enää 1990-luvulta eteenpäin kultavuosille nousseet.
Syyskuussa 2005 ilmestyi bändin kahdeksas albumi ”Have A Nice Day”. Mikä oli Bon Jovin iskukyky 20 vuotta sitten? Julkaisu meni minulta aikoinaan käytännössä ohi, joten korjataan nyt tilanne ja otetaan albumi syyniin.
Albumi käynnistyy ensimmäisellä sinkulla, albumin nimikappaleella ”Have A Nice Day”. Meininki on pitkälti sama, kuin taannoisella hitillä ”It’s My Life”. Tällä viitataan pääasiassa sovitukseen ja lyriikoiden sanomaan. Biisi ei toki ole yhtä koukuttava, kuin ”It’s My Life”, mutta joka tapauksessa toimivan tulkinnan Bon Jovi onnistui taas kerran leipomaan kasaan.
”I Wanna Be Loved” jatkaa sanoitusten osalla tietynlaista ”köyhän miehen” Bruce Springsteen -linjaa, eli Jon Bon Jovi laulaa tavallisen duunarin näkökulmasta kertovia tarinoita. Itse biisi on onnistunut aikuisrock-veto. ”Welcome To Wherever You Are” jatkaa tarinointia samasta näkökulmasta, itse sävellyksen ollessa laiska puoliballadi, jonka toimiva kertosäe onneksi pelastaa.
Levyn nimibiisin lisäksi albumin tunnetuin kappale on ”Who Says You Can’t Go Home”. Kyseessä on kokonaisuuden toimivin esitys, sillä tässä biisissä tämä ”Bruce Jovi” onnistuu ja lopputulos on kuin suunniteltu bändin mukana ikääntyneille faneille.
Tämän jälkeen LP liukuu päättymättömälle alamäelle, sillä levyn viimeiset kahdeksan biisiä ovat harmittavan keskinkertaisia, eikä tästä jää ”Bells Of Freedomin” kellojen lisäksi kerrottavaa jälkipolville.
Mikä Bon Jovissa vuosien varrella muuttui? Oma näkemykseni on se, että syitä on monia. Yhtye ei kokenut koskaan kuuluvansa ”tukkahevi-genreen”, johon heidät 1980-luvulla niputettiin. Bändi alkoi jo viidennellä levyllään ”Keep The Faith” tuoda musiikkiinsa ”vakavampia” näkökulmia ja kun tähän lisätään ”Have A Nice Daylla” mukaan astunut nykyinen luottotuottaja (ja monien mielestä synonyymi Bon Jovin tylsistymiselle) John Shanks, oli soppa valmis.
Kaikki hauskuus loistaa valitettavasti ”Have A Nice Daylla” poissaolollaan, samoin mainio kitaristi Richie Sambora on levyllä harmittavan alityöllistetty. Toki (liian) harvat soolot ovat yhä laadukkaita, mutta varsinaisia kitarariffejä ei levyltä löydy, vaan biisit ovat enemmän sointukulkujen ympärille kasattuja sekä sanotaan se suoraan, harmittavan mitäänsanomattomia.
Sävellykset ovat tasokkaasti esitettyjä ja ammattitaitoisia, mutta mitä muuta stadion-luokan kokoonpanolta voisi odottaa? Suurin ongelma on se, että biisit ovat pääosin todella tylsiä ja hauskuutta tältä levyltä saa etsiä suurennuslasilla.
Kaikesta huolimatta levy menestyi Bon Jovi -mittareilla mitattuna vähintään kohtuullisesti: USA:ssa albumilistan sija 7, Iso-Britannia 2, Koti-Suomi 4 ja niin edespäin. Kulta/platina-levyjä jaettiin 11 maassa, joten kansa piti yhä, vaikkei albumi mikään mega-menestys ollut.
5+/10
Ilkka Järvenpää
1. Have A Nice Day
2. I Want To Be Loved
3. Welcome To Wherever You Are
4. Who Says You Can’t Go Home
5. Last Man Standing
6. Bells Of Freedom
7. Wildflower
8. Last Cigarette
9. I Am
10. Complicated
11. Novocaine
12. Story Of My Life
