Death metallin todennäköisesti klassisin kokoonpano, brittiläinen Bolt Thrower paketoi uransa lopullisesti kymmenen vuotta sitten rumpalinsa Martin ”Kiddie” Kearnsin kuoltua. Jo tuolloin bändi keikkaili vain harvakseltaan ja oli jo vuonna 2008 ilmoittanut päättävänsä studiouransa ”Those Once Loyal” -albumiin, joka ilmestyi loppuvuodesta 2005.
Kahdeksanneksi ja viimeiseksi Bolt Thrower -LP:ksi jäänyt ”Those Once Loyal” merkitsi vokalisti Karl Willetsin astumista bändin keulille usean vuoden poissaolon jälkeen. Välissä oli julkaistu Dave Ingramin kanssa ”Honor – Valour – Pride”, joka oli myös sarjassaan kovatasoinen teos. Ingram jättäytyi henkilökohtaisten haasteiden vuoksi sivuun, avaten oven Willetsin paluulle.
Coventryssa Andy Faulknerin ohjauksessa taltioitu ”Those Once Loyal” jäi Bolt Throwerin musiikilliseksi testamentiksi bändin mukaan sen vuoksi, että ryhmä kokenut enää pystyvänsä parantamaan tästä suorituksesta. Tähän saakka jokainen studiolevy oli vienyt yhtyeen korkeammalle portaalle ja käsitys tästä vahvistui myöhemmin yhdeksännen levyn demovaiheessa. Uusi materiaali kuulosti bändin korviin keskinkertaiselle ja koko projekti kuopattiin.
On pitkälti makuasia, minkä levyn vuoden 1990-luvun ”The IVth Crusaden” ja tätä seuranneen ”…For Victoryn” jälkeen nostaa ykköseksi. Joka tapauksessa lähellä kärkeä tämä kokonaisuus on. Se missä erityisesti loistetaan, on jo valmiiksi tappava kitarasoundi ja tuotanto, joissa tuntuu kuin Faulkner olisi kiristänyt entisestään ruuvia. Suurimmaksi osaksi kitaristi Barry Thomsonin kirjoittamat ja pitkälti Gavin Wardin soittamat riffit ovat aina olleet Bolt Throwerin perusjalka, ja tällä osastolla mikään ei ole muuttunut.
Willets palasi laulajan roolinsa lisäksi sanoittajaksi ja kuten kaikilla Bolt Thrower -levyillä, pääfokus on sodassa, tällä kertaa erityisesti ensimmäisessä maailmansodassa, jota jo ”…For Victory” -LP:llä onnistuneesti ruodittiin. Kansi kuvasi St. Jame’s Parkissa, Lontoossa sijaitsevaa ensimmäisen maailmansodan Guards Memorial -muistomerkkiä ja Willets kävi hakemassa tunnetuista aiempien sotien tapahtumapaikoista inspiraatiota levyn tarinoihin.
Bolt Thrower osasi ympäröidä Willetsin dramaturgian musiikkiin, joka vei kuulijan taisteluiden keskelle, ja vielä tärkeämmin niiden synnyttämiin kaikuihin. Jos “…For Victory” sekä “The IVth Crusade” heijastivat sodan raakaa ydintä , “Those Once Loyal” kuvaa musertavaa näkyä taistelun päätyttyä. Kappaleissa pöly ei ole vielä laskeutunut, ja etäinen tykkien kumina soi yhä korvissa.
Biiseissä yksilö katoaa sodan hulluuteen, kuten oikeasti varmasti aina tapahtuu. Sotilaat ovat nimiä hautakivissä ja kannen tapaisissa muistomerkeissä, mutta aina maan ja edustamansa yksikön alla. Jopa kuoleman hetkeä kuvaava, yksi levyn huippuhetkistä, ”Last Stand Of Humanity” tavoittelee sanomassaan enemmän ihmisyyden loppua kuin yksittäisen taistelijan.
Kuuden kappaleen muodostaneen sarjan viimeinen osa ”The Killchain” nopeatempoisen alemmas viritetyn Wardin riffin saattelemana sekä avausraita ”At First Light” ovat suosikkeja, mutta heikkoja hetkiä albumilta ei löydy. Levy ei ole ylipitkä ja vajaa 40 minuuttia kuluu hetkessä.
LP kasattiin palasina instrumentti kerrallaan, joka monella yhtyeellä johtaisi muoviseen ja keinotekoiseen ulosantiin, mutta Bolt Thrower sai tämän kiistatta enemmän töitä vaatineen lähestymiskulman toimimaan edukseen. ”Those Once Loyalin” tuotanto on aavistuksen selkeämpi kuin aiemmin, tietyt 1990-luvun tummempaa ja suttuisempaa lähestymiskulmaa suosivat puristit eivät tätä arvostaneet, mutta tänne suuntaan soundimaailma toimii hyvin.
Jo Benchin bassoa on nostettu miksauksessa selvästi paremmin esiin kuin aiemmilla levyillä, ja tähän myös basisti kertoi olleensa tyytyväinen. Biisejä hiottiin todella sitoutuneesti ja sovituksia muokattiin, kunnes kaikki osapuolet olivat lopputulokseen tyytyväisiä. Tämän kaltainen perfektionismi ei aina genressä ole kuulunut periaatteisiin, mutta on yksi Bolt Throwerin menestystekijöistä. Mikäli jo sovittua julkaisupäivää ei olisi Metal Bladen toimesta asetettu, bändi olisi työstänyt musiikkia lopulliseen formaattiinsa vielä viikkojen, mahdollisesti kuukausien ajan – vain siksi, koska uskoivat aina pystyvänsä parantamaan edellisestä versiosta.
Levyn nimi kuvasi sotikentille jääneitä sotilaita, jotka olivat kerran lojaaleja maalleen ja joukoilleen, mutta eivät luonnollisesti tähän enää kuolemansa jälkeen taipuneet. Moni veti yhtymälinjoja myös Bolt Throwerin faneihin, jotka olivat uskollisia pitäneet bändin genren kärkijoukoissa.
“Those Once Loyal” ei saanut aivan ansaitsemaansa arvostusta julkaisunsa jälkeen, ja tämä varmasti johtui yhtyeen 1990-luvun katalogin asettamasta painolastista. Levy on noussut viimeisinä vuosikymmeninä ja erityisesti bändin lopettamisen myötä erilaiseen asemaan, ja nykyisin tunnustetaan diskografian kärkijoukkoon. Bändi kaavaili sen myötä jopa USA:n kiertuetta, mutta Metal Blade ei tukenut tätä projektia enää riittävästi, joten päähuomio viimeisten vuosien aikana keikkailun osalta oli Euroopassa.
On monella tavalla kuvaannollista, että Bolt Throwerin viimeinen levy päättyy Martin Kearnsin jylhään rumpujen kuminaan. Ilmassa on yhtä aikaa tuomion, unohduksen ja lopullisen voiton tunne.
9½/10
Ville Krannila
1.At First Light
2.Entrenched
3.The Killchain
4.Granite Wall
5.Those Once Loyal
6.Anti-Tank (Dead Armour)
7.Last Stand Of Humanity
8.Salvo
9.When Cannons Fade
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}