Ensikosketus tähän ruotsalaisyhtyeeseen tuli otettua Bang Your Head-festivaaleilla kesällä 2011. Ei bändin keikasta juurikaan mitään elämää suurempaa muistijälkeä jäänyt ja sellaisena festaripäivän alun jämävetona se taisi mielen sopukoihin tallentua. Harmi sinänsä, sillä Astral Doorsin huhtikuussa 2017 ilmestynyttä uutukaista levyä ja sen innoittamana aiempiakin äänityksiä tarkemmin kuunnelleena yhtye olisi ansainnut huomattavasti enemmän. Kyseessä on nimittäin vanhan liiton kitarariffimetallia sieltä parhaasta päästä. Tähän kun vielä lisää upeat – joskin mielipiteitä jakavat – laulusuoritukset niin eihän tässä paljon enempää voi enää toivoa.
”Black Eyed Childrenin” starttaa oiva levyn aloitusbiisi ”We Cry Out”. Heti alusta alkaen kitara kurittaa ja näyttää, mistä hommassa on kyse. Ja välittömästi, kun vokalisti Nils Patrik Johansson ensi kertaa kiekaisee, käy selväksi myös se, mikä hänen laulussaan joko ihastuttaa tai vihastuttaa. Minkäpä mies äänelleen voi, mutta kyllä se selvästi Ronnie James Dioa muistuttaa. Vuosien saatossa Johansson on aiheesta saanut kuulla ja lie tämän vuoksi niskaan satanut ihan sitä itseäänkin, mutta hienosti mies joka tapauksessa laulaa. Itselläni suhtautuminen miehen vokaaleihin on aivan ehdotonta ihastumista. ”We Cry Out” on klassinen rivakka levyn avausraita, jolla homma lähtee komeasti käyntiin.
Kakkosraita ”Walls” jatkaa hitaammalla ja raskaammalla otteella ja tuo tunnelmaltaan mieleen Black Sabbathin ”Heaven And Hell”-albumin. Johanssonin laulussa Dio-vaikutteet ovat entistä selkeämmin esillä ja jotenkin tulee mieleen, että mies tarkoituksellisesti näyttää arvostelijoilleen keskisormea fraseeraten ylikorostetusti RJD-hengessä. ”God Is The Devil” nostaa hiukan kierroksia ja shuffle-poljennollaan saa väkisinkin jalan tamppaamaan tahdissa. ”Die On Stage” alkaa Hammond-introlla, mutta siitä jatkava kitarariffi on puhdasta jyrää klassiseen Accept-tyyliin. Kertosäekin hoidetaan saksalaiseen tyyliin mullikuoromeiningillä. 1980-luvun teutoni-henki elää vahvana ja voi hyvin!
”Tomorrow`s Dead” – jos mahdollista – vie meiningin vielä lähemmäksi Black Sabbathin Ronnie James Dio-aikoja. Säkeistö on sellaista ”Heaven And Hell”-jyrää, että on todella mietittävä, mitä levyä tässä oikein kuunnellaan. Kertosäkeessä on kaikuja Keski-Euroopasta ja Acceptin mulleja on jälleen lainattu hoitamaan homma vakuuttavasti kotiin. ”Good vs. Bad” vaihtaa isomman vaihteen silmään ja tuplabassarit tykittävät biisiä eteenpäin. Tässä kappaleessa Johansson vetää Dio-maneerit tappiin ja kyse on oltava tarkoituksellisesta tempusta. Mahtavaa kuultavaa ja nostaa väkisinkin hymyn huulille. ”Suburban Song” alkaa akustisella kitaralla rauhallisesti, mutta jatkuu perinnehevihengessä kitarariffin kuljettamana. Säkeistöosassa on rauhallinen tunnelma ja laulumelodia on kerrassaan hieno. Kertosäekin on silkkaa killeriä!
”Lost Boy” on ensimmäinen kappale, joka ei oikein sytytä. Jotenkin tulee tunne, että levylle on täytynyt saada kymmenen biisiä ja että tämä on se pakollinen kymmenes. Alun riffi on tylsä ja kertosäe vielä tylsempi. Pieni kauneusvirhe kovassa kokonaisuudessa. ”Slaves To Ourselves” parantaa tahtia, mutta sekin voisi tanakamman kertosäkeen omaavana olla iskevämpi. Säkeistö lanaa alleen kaiken eteensä tulevan, mutta pieni harmistus iskee, kun kertosäe tussahtaakin vaisuhkosti.
Nimibiisi ”Black Eyed Children” toimii itseoikeutetusti albumin päätösraitana. Melkein yhdeksän minuuttia kellottava eepos on vaikuttava päätös vaikuttavalle levylle. Rauhallisen alun jälkeen jatketaan raskaissa tunnelmissa, kiihdytellään välillä kitarasoolojen aikana ja lopussa jälleen hidastellaan. Pienellä tiivistämisellä kappale voisi olla vielä parempi, mutta vaikea toisaalta sanoa, mistä päästä alkaisi biisiä typistää. Aiemmin mainittujen Dio- ja Black Sabbath –vaikutteiden lisäksi erityisesti tulee mieleen vahvoja Tarot-viboja ja nimenomaan ”Stigmata”-albumin ajat. Tätäkään ei voi erityisen huonona assosiaationa pitää.
Kenelle ”Black Eyed Childreniä” voisi suositella? Kaikille niille, jotka vielä uskovat siihen, että hyvään musiikkiin ei tarvitse koneita. Kaikille niille, jotka uskovat siihen, että laulu voi olla puhdasta taitavasti laulettua monipuolista esitystä eikä kuolonkorinaa. Kaikille niille, jotka ovat imeneet omat musiikilliset vaikutteet 1980-luvun suurilta nimiltä, sillä niiden hengessä tämä albumi soi alusta loppuun.
Itse yllätyin, kuinka laadukas bändi Astral Doors on. Kappaleet ovat taitavasti sävellettyjä ja tiukoiksi sovitettuja. Kaikki perinteisen metallin osaset ovat oikeilla paikoillaan. Kyllä, nämä ladut on hiihdelty miljoonia kertoja, mutta mitä sitten. Minulle riittää, että musiikki kuulostaa hyvältä – olkoonkin kierrätystä. Pääasia, että sitä kuuntelemalla tulee hyvälle tuulelle ja se aiheuttaa mielihyvää ja se ilmeisesti musiikin tehtävä kuitenkin pohjimmiltaan on. Jotakuta saattaa vokalisti Johanssonin ilmaisu häiritä ja sillehän ei tietenkään mitään voi. Nämä asiat ovat kuulijan korvassa. Mutta mikäli melodinen perinnehevi, upeat laulusuoritukset, kitarariffit ja –soolot ovat sinun teekuppisi, Astral Doorsin kohdalla ei voi mennä metsään.
Kun olet kuunnellut ensin tämän Astral Doorsin uutukaisen, ota haltuun myös aiempi tuotanto. Sieltä löytyy ehkä vieläkin kovempia levytyksiä. Itselleni Astral Doorsin albumit ovat muodostuneet kesän 2017 soundtrackiksi, joita on tullut kuunneltua kovalla tahdilla. ”Black Eyed Childrenia” kuunnellessani tein myös oman penkkipunnerrusennätykseni, joten pakkohan tässä on jotain taikaa olla. Ennätyskilogrammoista ei sen enempää. Aiheuttaisivat vain naurua ja myötä häpeää oikeiden voimamiesten keskuudessa.
8½/10
Teemu Kuosmanen
1.We Cry Out
2.Walls
3.God Is The Devil
4.Die On Stage
5.Tomorrow´s Dead
6.Good vs. Bad
7.Suburban Song
8.Lost Boy
9.Slaves To Ourselves
10.Black Eyed Children
