Käsittämättömästi jo 30 vuotta täyttävästä “Stomp 442” -albumista oli vain 10 vuoden matka aiempaan klassikkoon ”Spreading The Disease”, joka aikanaan nosti Anthraxin nimen thrash metal -genren suuren neljän joukkoon.
“Stomp 442” oli yhtyeen seitsemäs täyspitkä ja ensimmäinen ilman kitaristi Dan Spitzia. Virallisesti se taltioitiin nelimiehisenä, mutta bändiin myöhemmin puolivirallisesti liittynyt kitaristi Paul Crook soitti joitain soolo-osuuksia. Crook tuli myöhempinä vuosina paremmin tunnetuksi Meat Loafin taustayhtyeestä. Myös rumpali Charlie Benante paikkasi kitarassa sooloja muutamaan biisiin. Tuottajan pallille istuivat Phil sekä Joe Nicolo eli tunnetummin The Butcher Bros, jotka olivat työskennelleet mm. Urge Overkillin kanssa.
Mukaan edeltäneelle ”Sound Of White Noiselle” saapunut vokalisti John Bush loistaa kautta linjan ja tuntuu istuneen toiselle albumilleen yhtyeen soundiin entistä paremmin. Bushin ja Scott Ianin sanoitukset ovat myös erinomaisia, ja tarinoihin sekä niiden sisältävään mustaan huumoriin kannattaa syventyä tarkemmin.
Singlet ”Fueled” ja “Nothing” sisälsivät riittävästi tarttuvuutta aiemman ”Only”-kappaleen tavoin kantamaan ”Stomp 442” top-50 joukkoon Amerikassa. Se päätti pitkän tien Elektra-levymerkin kanssa. Uudet tuulet puhalsivat raskaan musiikin maailmassa ja vaikka Anthrax oli hyvin ajan hermolla, nimi ei saanut levymerkkiä käyttämään tarpeeksi resursseja promotioon.
Teurastajaveljekset ovat loihtineet levylle terävän ja kirkkaan äänimaailman, joka tukee biisien energisiä ja eteenpäin rynniviä sovituksia. Jälkikäteen on ihmeteltävä Anthraxin jäämistä monen muun aikalaisensa tavoin väliinputoajan asemaan 1990-luvulla. Toisin kuin monella muulla vastaavalla yrittäjällä, kaikki ainekset ovat kohdallaan vuoden 1995 kontekstissa menestykseen tuotannosta, raskaudesta, melodiakuluista sekä soittajien esityksistä lähtien.
Kitarat louhivat ajoittain Panteraa muistuttavalla otteella. Nimensä mukaisesti koruton ”Bare” päättää levyn Phil Anselmoa ja kumppaneita lähestyvällä sävyllä. Pikainen katsaus krediitteihin vahvistaa muistikuvan; Dimebag Darrell vierailee myös tällä Anthraxin levyllä soittaen soolot biiseihin ”Riding Shotgun” ja ”King Size”.
Tässä vaiheessa lienee aiheellista kysyä, miksi ”Stomp 442” ei ole Anthrax-kulmakivi ”Spreading The Diseasen,” ”Among The Livingin” tai edes ”Sound Of White Noisen” tavoin? Yksi syy on sen lähestymiskulma. LP on suoraviivaisempi kuin edeltäjänsä ja samalla selvästi selkeämmin luokiteltavissa metallilevyksi. Anthraxilta oli jo opittu odottamaan monipuolisempaa ulosantia, ja potentiaalista yleisöä oli aiemmin kosiskeltu myös paljon metalligenren ulkopuolelta.
Toinen totuus on, ettei materiaali ei ole yhtä vahvaa kokonaisuutena, ja huolimatta muutamasta huippuhetkestä sekä taitavista yksilösuorituksista, klassikoksi tästä albumista ei ole. Bändi tuntuu sen myös kokonaan unohtaneen ja settilistoissa levyä ei ole todistettu 15 vuoteen. Sama kohtalo tuntuu tosin käyneen lähes kaikelle Bush-kauden materiaalille.
Jälleen kerran kansitaide aiheutti kohua, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa negatiivisesti suosioon. Palloksi puristetun metalliromun vieressä seisova alaston mies oli ilmeisesti liikaa eräille tahoille. Näitä aina ihmetellään erityisesti 1990-luvun kontekstissa saman aikaisesti, kun Marilyn Manson ja monet vastaavat tekijät nousivat esille huomattavasti shokeeraavammilla kuvastoilla.
7½/10
Ville Krannila
1.Random Acts Of Senseless Violence
2.Fueled
3.King Size
4.Riding Shotgun
5.Perpetual Motion
6.In A Zone
7.Nothing
8.American Pompeii
9.Drop The Ball
10.Tester
11.Bare
