Alice In Chainsin viimeinen albumi ”Alice In Chains” vokalisti Layne Staley keulillaan päätti studiolevyjen osalta yhtyeen lyhyen menestyskauden Seattlen grungekuninkaana. Monet pitävät bändin viimeisenä kunnian hetkenä ja todellisena mestariteoksena seuraavan vuoden ”Unplugged” -liveä, jossa kokoonpanon väistämätön hajoaminen korreloi loistavan musiikin kanssa ainutlaatuisella tavalla.
30 vuotta sitten grunge oli jo tullut päätöspisteeseensä ja suunta oli tästä vain alaspäin, loppu lienee alkanut Kurt Cobainin itsemurhasta, mutta kuten yleensä erilaisissa ilmiöissä, siemenet tälle oli kylvetty jo aiemmin. Alice In Chains oli ennen vuoden 1995 levytyksiä pitänyt käytännössä lähes vuoden mittaisen täydellisen tauon, jonka aikana ryhmän tulevaisuus oli muodustunut kysymysmerkiksi. Suunniteltu kiertue Metallican lämmittelijänä kesän 1994 ”Shit In The Sheds” -kiertueella oli kariutunut Staleyn ongelmien vuoksi ja bändi otti linjaksi täydellisen hiljaisuuden lehdistön suuntaan.
Staley oli tehnyt menestyneen levyn sivuprojektinsa Mad Seasonin kanssa, mutta jatkuvat huhut miehen heroiiniaddiktion ympärillä velloivat edelleen. Kitaristi Jerry Cantrell oli kasannut materiaalia soololevylle, mutta katkaisi sessiot kammetakseen Alice In Chainsin takaisin studioon. Monet uskoivat tämän olleen vastaus huhuihin yhtyeen hajoamisen ympärillä. Staley ja rumpali Sean Kinney olivat vastahakoisia, mutta taipuivat lopulta uusiin nauhoituksiin. Myös levy-yhtiö Columbia päätti antaa Staleyn osalta tukensa nimenomaan Alice In Chainsille Mad Seasonin sijasta. Muutoksia miljoonia myyneen ”Dirtin” jälkeen edusti riveistä poistuneen basisti Mike Starrin korvannut ja aiemmin Ozzy Osbournen yhtyeessä vaikuttanut Mike Inez.
Seattlessa grunge-tuottaja Toby Wrightin ohjauksessa taltioitu ”Alice In Chains” jatkoi aiemmilta levyiltä tuttuja huumeriippuvuusteemoja ja niiden aiheuttamia lieveilmiöitä. Bändi kuvasi ajoitellen suorasti myös sisäisiä ristiriitojaan, joiden katalysaattorina toimi Staleyn vaikea tilanne.
Sessiot eivät olleet ongelmattomia. Cantrell ja Kinney toivat mukaan muutamia toimivia biisiaihioita, mutta valtaosa materiaalista kasattiin jamien pohjalta. Laynella oli vaikeuksia saada riittävän laadukkaita vokaaliosuuksia nauhalle. Lopulta levy-yhtiö puuttui asiaan ja antoi miehelle reilun viikon aikaa viimeistellä työt, tai Columbia katkaisisi rahoituksen projektille.
Cantrell pääsi ensimmäistä kertaa Alice In Chains -albumilla esittämään kykyjään päävokalistina ja käynnistää koko levyn avauskappaleella ”Grind”. Jerry laulaa ”In the darkest hole, You’d be well advised, not to plan my funeral, before the body dies, and in truth your lies become one and same”. Juuri suoremmin ei kitaristi voisi kuitata Alice In Chainsin ja Staleyn hautajaisia aiemmin povanneille tilannetta.
Samoin Cantrellin laulama single ja kokonaisuuden selvästi melodisin esitys ”Heaven Beside You” on edelleen hieno tulkinta, tosin seuraavan vuoden ”Unplugged”-showssa laitettiin tästä vielä paremmaksi. Cantrellin ja Staleyn tutut yhteiset lauluharmoniat onneksi ovat edelleen läpi levyn vahvassa roolissa, ja heikommassa materiaalissa pitävät lähes yksin mielenkiintoa yllä.
Musiikki ui entistä masentavammissa tunnelmissa ja Cantrellin aina etualalla soljunut, erinomainen kitarasoundi tuntuu pääosin vaientuneen, nostaen päätään vain paikoitellen likaisten, raskaiden riffien muodossa. Näitä hetkiä on jälkikäteen arvioiden liian vähän, ja pääpaino on akustisen tunnelmoinnin lisäksi 1970-luvun vaikutteissa. Monet kritisoivat levyä Black Sabbathin kopioimisesta. Itse en tätä kuule vaan enemmän läsnä ovat kyseisen vuosikymmenen folk- ja rock-yhtyeet grunge-lasin läpi sävytettynä. Vaikuttaa kuin Neil Youngin melodiat olisivat myös toimineet inspiraationa.
Wright teki suuren työn fasilitoidessaan uupuneen yhtyeen ja vaikeasti sairaan keulamiehen tekemisen niin, että albumi saatiin valmiiksi ja tähän nähdän lopputulos on yllättävän vahva suoritus. Se ei riitä peittämään muutaman sävellyksen ja sovitusten keskinkertaisuutta ja jopa Cantrell totesi itse levyn olleen hiomattomampi kuin Alice In Chainsin aikaisemmat täyspitkät.
Yli 8-minuuttinen ”Frogs” harhailee pahasti, mutta koko albumin päättävä ja viimeinen Cantrellin vokalisoima sävellys ”Over Now” on selvästi tämän kiekon paras suoritus ja yltää lopulta yhtyeen uran kovimpiin suorituksiin. Kitaristi tarjoilee soitossaan vakuuttavan skaalan raskautta sekä melodisuutta, ja raitoja on kasattu taitavasti sovituksessa päällekkäin. Tässä kieltämättä paikoitellen mieleen tulee Sabbathin klassikko ”Wheels Of Confusion”, mikä on vain ja ainoastaan positiivinen seikka. Lopuksi Cantrell tuntuu päätyvän siihen mistä ”Grind”-kappaleessa lähti liikkeelle: ”When it’s all worn out, I’d rather go without”.
Muilta osin ”Alice In Chains” kuuluu Staleylle. ”God Am”, ”Head Creeps” sekä singlenä ilmestynyt ”Again” ovat laulajan sielunmaisemaa luotaavia teoksia. Vaikka musiikillisesti jäädään bändin huipusta kauas, laulajan inho sekä itseään, omaa riippuvuuttaan sekä yhtyettä ympäröiviä mekanismeja kohtaan huokuu jokaisesta sanasta.
Sean Kinneyn lapsuudestaan muistama kolmijalkainen koira iskettiin kanteen, mutta rumpalin albumin nimeksi ehdottama kyseisen koiran nimi ”Tripod” ei läpäissyt seulaa, ja yhtye päätyi nimeämään levyn itsensä mukaan. Tämä on usein merkinnyt jonkinlaista uudelleensyntymistä tai vedenjakajaa uralla, näin monella tavalla myös kävi. Vaikka musiikkityylin huippuvuodet alkoivat olla takana, tälle levylle merkittiin tulokseksi tuplaplatinaa ja usean miljoonan kappaleen myynti.
Julkaisun jälkeen tilausta olisi ollut mittavalle maailmankiertueelle, ja muutaman kuukauden väliin ilmestyneet ”Grind”, ”Heaven Beside You” sekä ”Again”-singlet ruokkivat entisestään menestyksellään kiinnostusta. Kevään 1996 ”Unplugged”-showta lukuunottamatta keikkoja ei bändille saatu ohjelmaan.
Bändi sai kesän 1996 lähestyessä loistavan tilaisuuden korvatessaan toisen huumeongelmasta kärsineen laulaja Scott Weilandin yhtyeen Stone Temple Pilotsin vuosikymmenen suurimmalla reunion-kiertueella Kissin lämmittelijänä Amerikassa. Tähän tarjoukseen viisaasti tartuttiin.
Tätä iloa kesti vain muutaman keikan ajan, ennen kuin Staley kiidätettiin yliannostuksen vuoksi sairaalaan, ja homma oli Alice In Chainsin osalta paketoitu käytännössä vuosikymmenen ajaksi. Tulisi kulumaan 14 vuotta ennen seuraavaa Alice In Chains -studioalbumia ”Black Gives Way To Blue”. Tällä välin julkisuudesta eristäytynyt Staley oli kuollut vuonna 2002 vain 34-vuotiaana ja vokalistin paikan ottanut William DuVall.
7½/10
Ville Krannila
1.Grind
2.Brush Away
3.Sludge Factory
4.Heaven Beside You
5.Head Creeps
6.Again
7.Shame In You
8.God Am
9.So Close
10.Nothin’ Song
11.Frogs
12.Over Now
Hevimaailmassa vaellettu jo 1980-luvulta. Monipuolisen metallimusiikkiin syventymisen, perheen sekä työn ohella ajan vievät kolme koota; kirjoittaminen, koulutus ja kuntoilu.
 Metalliluolan arvio, Ville Krannila.){kind=link}