“Kuulkaas tää riffi!” sanoin kesällä 2005 rippileirillä, kun kämäsesti rämpytin kaverin salamansinisellä sähkökitaralla(!) kaikille läsnäolijoille Ajattaran “Verivalta”-biisin pääriffiä. Olin aikaisemmin samana vuonna Jyväskylän Airon Musiikista (RIP) ostanut sokkona Woodcut Recordsin julkaiseman kokoelmalevyn “Jatkosota – Finnish Dark / Black Metal Compilation”, joka räjähtää käyntiin juuri vihaisella “Verivalta”-kappaleella. Teinihevari oli kuin lekalla naamaan lyöty. Pakko päästä kuuntelemaan lisää Ajattaraa!
Totta tosiaan, Ajattaran debyytille “Itse” on pyörähtänyt 20 vuotta mittariin ja nyt jos koskaan on hyvä hetki palata tämän sysimustan suomenkielisen metallin klassikon pariin. Suoraan sanottuna en muista koska viimeksi olin ennen tätä arviota kuunnellut kyseistä kiekkoa.
Kuunteluelämys on hyvin nostalginen, mutta samaan aikaan hyvin tuore – olin tyystin unohtanut miten kovia ja väkivaltaisia sävellyksiä albumilla on. Jo mainittu “Verivalta” kuuluu joukkoon, mutta jo ensimmäinen kappale “Yhdeksäs” puhtaasti laulettuine kertosäkeineen tönäisee kuulijan suoraan syvimpään kuiluun. Vasta viimeinen biisi, instrumentaali “Vihan Musta Tanssi” saattaa turvaan. Väliin mahtuu klassikkoja kuten “Musta Aurinko”, “Kuolevan Rukous” sekä “Ägräs” – nämä soivat peräjälkeen, joten tämä on oikea hittiparaati. Levyn loppupään biisit jäävät enemmän statistin asemaan, vaikka palvelevat ja kannattelevat kokonaisuutta, eli pientä tasapaksuisuutta on paikoitellen ilmassa.
Alun ja lopun välissä kuullaan sitä itseään, eli yön mustaa metallia. Ajattaran musiikki seilailee goottimaisissa syntikka- ja pianotunnelmissa, mutta raskaat kitarariffit ja Ruojan rajut karjumiset sekä tunnistettava puhdas lauluääni takaavat vaihtelua kappaleiden välille. Suomi laulukielenä vain vahvistaa Ruojan manauksien hyytävää voimakkuutta. Voi sanoa, että “Itse” on tallennettua romantisoitua vitutusta.
Äänimaisema ja soundit ovat kestäneet hyvin aikaa, ja levy kuulostaa edelleen yhtä väkevältä ja nälkäiseltä kuin vuosituhannen alussa, vaikka esimerkiksi rumpujen soundeissa kuulee ajan hengen. Levyn pituus on passeli, palttiarallaa 38 minuuttia. Eli mahtuu juuri näppärästi yhdelle vinyylilevylle, mistä tuli mieleen että kotimainen Svart Records julkaisi 2019 albumin ensimmäistä kertaa vinyylille Jaime Gomez Arellanon masteroimana. Valitettavasti tämä versio on allekirjoittaneelta kuulematta, mutta laitetaan itse asiassa saman tien tilaukseen. Vinyyliharrastajat täten herätys!
On siinä ja siinä, onko albumin kansitaide hieno vai aivan hirveä Photoshop-kammotus. Luciferin kiitos, että photarilla ei olla lähdetty enempää revittelemään, sillä kaikki varmasti muistavat kuinka ällöttävän rumia kansia uuden milleniumin sarastaessa nähtiin.
“Itse” edustaa itselle parasta Ajattaraa. Omakohtainen kokemus bändin musiikista on sidoksissa aikaan, jolloin yhtyeeltä oli julkaistuna vain kolme ensimmäistä levyä. Näistä kahdesta muusta eli “Kuolema” (2003) ja “Tyhjyys” (2004), “Itse” vetää pisimmän korren. Valitettavasti en sen jälkeen yhtyeen tuotantoa ole kuunnellut, että osaisin arvottaa debyytin bändin koko katalogissa.
Kaiken kaikkiaan, “Itse” on erinomainen pala suomalaista mustan metallin historiaa, vaikka ei genreä uudista saati ole varsinainen merkkipaalu. Levy on väkevä pelinavaus Ajattaralta, joka kestää takuulla vielä seuraavat 20 vuotta.
Miten on, lähtisikö “Verivallan” riffi vielä lihasmuistista…
8/10
Janne Lesonen
1. Yhdeksäs
2. Verivalta
3. Musta Aurinko
4. Kuolevan Rukous
5. Ägräs
6. Murhamiesi
7. Tulessa
8. Manan Lapset
9. Rajan Takaa
10. Vihan Musta Tanssi
Linkit:
https://www.facebook.com/ajattara
https://www.instagram.com/maailmanlopunmetsastajat/
PS. Tajusin muuten tässä, että “Verivalta”-biisin riffi on melkein sama kuin Beheritin klassikon “Salomon’s Gate” palvontariffi, mutta nopeampana vedettynä. Hauska!