Yngwie Malmsteen – Blue Lightning (2019)

Lars Johan Yngve Lannerbäck tai paremmin nimellä Yngwie Johan Malmsteen tunnettu kitaristi on siinä mielessä harvinaisessa asemassa, että tekee mies mitä tahansa musiikillisesti, aiheuttaa se massiivisen puolesta-vastaan -reaktion. Osalle kitaristi on Jumalasta seuraava (ylöspäin) ja osan suhdetta Ynkkään voisi kuvata puhtaaksi vihaksi. Toki löytyy myös suuri joukko, joka pyrkii arvioimaan Malmsteenin uraa objektiivisesti. Sel-vyyden vuoksi totean, että katson itse kuuluvani tähän joukkoon, sillä pidän kovasti uran alkupään levytyksistä, mutta toisaalta herralta on tullut ulos myös heikkoja levyjä, arvioidaan niitä sitten soundien tai materiaalin perusteella. Lisäksi Yngwien huimaa soittotaitoa tai merkitystä rock-kitaran historiassa ei yksinkertaisesti voi sivuuttaa.

Mutta asiaan: Yngwie ja blues? Mahdoton ajatus? Ehkä ei kuitenkaan. Mies on soitellut keikoilla jo kauan Jimi Hendrixia ja ylistänyt tämän vaikutusta häneen erityisesti esiintyjänä. Itse olin kuitenkin yllättynyt, kun kuulin, Ynkältä tulevan markkinoille blues-levyn. Saatuani levyn promon saatekirjeestä ilmeni se fakta, että idea levyyn tuli Mascot Recordsilta, pääpaino on covereissa ja albumi on äänitetty muutaman biisin ryppäissä keikkojen välissä.

Jaan levyn kolmeen osaan, joita voisi kutsua nimillä hyvät, pahat ja rumat.

Hyvät

Levyltä löytyy neljä alkuperäiskappaletta, joista ensimmäisenä kuultava ”Blue Lightning” käynnistyy komealla blues-lickillä itse biisin ollessa perinteinen blues rock-viisu. Biisissä Yngwien vokaalit, jotka eivät valitettavasti ole miehen kitaravirtuositeetin tasolla, toimivat varsin hyvin. Kappaleesta löytyy pari kitarasooloa, joissa Ynkkä todistaa, että alun blues lick oli enemmän sattumaa, kuin lupaus tulevasta. Sen verran rankassa mittakaavassa on luvassa perinteistä Yngwie-sooloilua. ”1911 Strut” on instrumentaali, joka käynnistyy huimalla kita-roinnilla, päätyen sitten tupla basari-shuffleen, jossa potut lyödään kellariin herran tavaramerkiksi muodos-tuneella ”more is more-mentaliteetilla”. Levyn toinen originaali vokaaliviisu ”Sun’s Up Top’s Down” on perinteinen blues-biisi, joka toimii genressään hyvin, tosin Malmsteenin vokaalit eivät riitä kannattelemaan kappaletta. Toisaalta sovituksesta löytyy sielukasta ja tulta sekä tappuraa tihkuvaa kitarointia, joten jäädään komeasti plussan puolelle. Levyn viimeinen uusi kappale ”Peace Please” on perinteinen Malmsteen-instrumentaali ja sellaisena keskinkertainen.

Pahat

Lainabiiseistä Yngwie onnistuu parhaiten ZZ Topin ”Blue Jean Bluesissa”, Eric Claptonin 1980-luvun AOR-henkisessä ”Forever Manissa” sekä Deep Purplen ”Demon’s Eyesissa”. Ensimmäiseen Yngwie ujuttaa varsin muikeaa kitarointia, upottaen omia ”tavaramerkki-licksejään” onnistuneesti blues-sävyihin. Purple-biisi nousee cover-katraasta jo sillä, että kappale ei ole ihan totaalisen puhkikoluttu, vaikka Yngwie tämän on itse jo kerran versioinut vuoden 1996 ”Inspiration”-levylle. Vuoden 2019 versio on mukiinmenevä. Omaksi suosi-kikseni näistä lainabiiseistä nousee ”Forever Man”, joka rullaa eteenpäin komeasti, Yngwien laulun, kitaroinnin ja hurjan bassotyöskentelyn runtatessa biisin hienoihin sfääreihin. Mielenkiintoista olisi muuten kuulla, mitä vanha Mr. Slowhand on mieltä tästä versiosta… Kaiken kaikkiaan nämä kolme coveria ovat innostuneita ja onnistuneita versioita. Eivät ne alkuperäisille pärjää, mutta yksikään ei ole huti.

Rumat

Ensimmäinen kritiikkini osuu loppuihin cover-valintoihin: biisivalinnat ovat lievästi sanottuna mielikuvituksettomia ja oikeastaan näitä kaikkia kuullaan cover-bändien soittamana joka viikonloppu pubeissa kaikkialla ympäri maailmaa. Jokainen versio kalpenee niin selvästi alkuperäisen rinnalla, etten ala tässä ruotia niitä tätä tarkemmin, koska periaatteessa syy on jokaisessa sama. Klassikkoa coveroidessa ei yleensä voi kuin hävitä. Näin käy myös Yngwielle. Vokaalit jäävät erityisesti jälkeen näiden klassikoiden alkuperäisistä vedoista, mutta nikottelematta ei voi kaikkia sovitusratkaisuja niellä. Näistä on pakko nostaa esiin Hendrixin ”Foxy Ladyn” kertosäkeeseen survottu tuplabasari-komppi, jolla tästä yhdestä Jimin selkeimmästä panobiisistä on onnistuttu tappamaan täydellisesti kaikki groove sekä seksi. ”Smoke On The Water” kaatuu jo hosuvaan tempoon ja Beatlesin ”While My Guitar Gently Weeps” on yksinkertaisesti järkyttävän huono.

Kuva: Getty Images

Malmsteenin ”Blue Lightning” on mielenkiintoinen levy. Harvoin olen kuunnellut niin paljon yhtäkään albumia, jolle olen antanut vastaavaa luokkaa olevan arvosanan. Levy kiehtoo jollain perverssillä tavalla ja tämä johtuu siitä, että Malmsteen kuulostaa musiikissaan motivoituneelta ja innostuneelta. Tätä en ole miehen viimeisimmiltä levyltä pahemmin kuullut. Soitannollisesti meininki on taattua Ynkkää, toki tällä kertaa totuttua rokkaavimmissa sävyissä. Blues-levyksi tätä ei pysty kutsumaan, eikä Joe Bonamassalla ole mitään huolta siitä, että hänen asemana nyky-bluesin suurimpana nimenä joutuisi ”Blue Lightningin” myötä uhan alle. Levyn soundeista ja tuotannosta voisi kirjoittaa pitkän tarinan, mutta jätän sen väliin ja totean, että samalta ne pari Yngwien viimeistä levyä ovat kuulostaneet.

Lopuksi voisi todeta, metsään tällä levyllä mennään useamman kerran, mutta sinne mennään kuitenkin motukka tanassa ja rinta rottingilla, joten pakko tätä meininkiä on kunnioittaa. Toivottavasti tästä innosta tarttuu jotain mukaan Yngwien seuraavalle levylle, maustettuna mielellään ulkopuolisella huipputuottajalla ja uudella vokalistilla.

6-/10

Ilkka Järvenpää

1.Blue Lightning
2.Foxy Lady (Jimi Hendrix)
3.Demon’s Eye (Deep Purple)
4.1911 Strut
5.Blue Jean Blues (ZZ Top)
6.Purple Haze (Jimi Hendrix)
7.While My Guitar Gently Weeps (The Beatles)
8.Sun’s Up Top’s Down
9.Peace Please
10.Paint It Black (Rolling Stones)
11.Smoke On The Water (Deep Purple)
12.Forever Man (Eric Clapton)

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here