Welcome Metalheads! Wacken Open Air 1-4.8.2018 raportti ja kuvat.

Wacken Open Air juhlittiin jälleen pohjois-saksalaisessa Wackenin kylässä lähellä Izenhoen kaupunkia elokuun alussa.

Loppuunmyyty festari keräsi paikalle 75 000 ”metalheadia” ympäri maailmaa. Kansallisuuksien kirjon värikkyyden lisäksi tutut oheistapahtumat kuten Wacken Metal Battle, Karaoke sekä Wackenin kyläkatu tarjosivat runsaasti nähtävää niin ensivierailijalle kuin tottuneemmalle kävijälle.

Keskiviikko 1.8.2018

Keskiviikko käynnistyi Wackenissa helteisenä, ja kyseessä oli monessa mielessä lämmittelypäivä myös esiintyjien osalta, vaikka useita bändejä lavallakin nähtiin. Päälava-alue pysyi vielä kiinni ja teltan puolella soittivat illan kohokohtina Sepultura sekä Nazareth. Toimitus suuntasi kuitenkin jo iltapäivällä alueen ulkopuolelle Wackenin kylään.

Metallin kuningatar Doro Pesch esiintyi Wackenissa kaksi kertaa. Perinteisempi päälavakonsertti luvattuine erikoisvieraineen olisi luvassa perjantaina, mutta sitä ennen Wackenin kyläkirkossa oli tiedossa jotain erikoista. Semi-akustinen keikka intiimissä puitteissa ainoastaan 300 katsojalle. Sisään otettiin siis 300 ensimmäistä mikä tarkoitti Metalliluolan toimituskunnalle vajaan kolmen tunnin jonotusta ja metallihenkiseen jumalanpalvelukseen osallistumista ennen pääasiaan siirtymistä. Keikka kuitenkin palkitsi kaikki odotukset ja Warlock-kitaristi Tommy Bolanin mukana olo vielä kruunasi kokemuksen.

Doro lauloi suuren osan keikasta yleisön joukossa ja tarjosi suurimmat hittinsä, ”I Rule The Ruins”, ”Für Immer”, ”East Meets West”, ”Raise Your Fist In The Air” sekä uusi kappale ”1000 Years” saivat innokkaan vastaanoton ja tulkittiin voimakkaalla tunteella. Basisti Nick Douglas pudisteli päätään kovassa kuumuudessa ja Bolan näytti parin kappaleen jälkeen suihkun käyneeltä, mutta tunnin setti kului tästä huolimatta kuin siivillä. Keikka taltioitiin usealla kameralla äskettäin nähtyä ”It Cuts So Deep” -videota varten. Biisin ensiesitys livenä saatiin myös kirkossa ilmoille.

Tulppien kanssa akustiikka kirkossa toimi hyvin ja Doro innostui juttelemaan biisien välissä soundia viilailtaessa niin, että promoottori astui kehiin käskien bändien iskemään välittömästi ilmoille päätöskappaleen ”All We Are” ja paketoimaan illan. Näin ollen settiin merkityt ”Burn It Up” sekä Judas Priest -coveri ”Breaking The Law” jäivät soittamatta. Spontaani tunnelma toisaalta teki konsertista juuri niin ikimuistoisen kuin se lopulta oli, Doro poistui laulaen kirkosta ja bändi jäi keräilemään kamojaan tuntuen aidosti ihmettelevän kokemusta ja saamaansa lämmintä vastaanottoa. (VK)

Pitkän linjan thrash metal -joukko Sepultura täytti teltan keskiviikon vedollaan. Tiukka setti ilmoille saatiin, joskin yhtyeen tuoreempi materiaali on itselleni melko tuntematonta. Niinpä setin loppupuolen vanhemman tuotannon kimara oli keikan säväyttävintä antia. ”Refuse/Resist”, ”Arise” sekä ”Roots Bloody Roots” soivat kiistatta komeasti. (HJ)

Torstai 2.8.2018

Torstai alkoi yhtälailla kuumana ja aurinkoisena, tällä kertaa ensin sisätiloissa U.D.O.:n lehdistötilaisuudella. Aluksi kuunneltiin tulevalta ”Steelfactory”-levyltä aiemmin soittamaton kappale ”Tongue Reaper” ja katseltiin myös tuolloin vielä julkaisematon video biisiin ”Make The Move”. Näiden perusteella taattua U.D.O.:a on tiedossa jälleen. Lavalla istuivat yhtyeen kitaristi Andrey Smirnov sekä kahden polven Dirkschneiderit, Udo sekä rumpalipoika Sven. Tosin puhuminen jätettiin lähes täysin Udon harteille. Myös Metalliluola sai mahdollisuuden tiedustella Udolta aikoiko tämä juhlistaa 30 vuotta täyttänyttä ”Mean Machine” -levyä tulevilla keikoilla. Vastauksen perusteella ymmärrettävästi valtavan diskografian omaava laulaja ei halua tämän kustannuksella sivuuttaa muita hienoja levyjään ja totesi lopuksi settilistan kasaamisen olevan aina ”painajainen”. (VK)

Dokken on yksi 1980-luvun tunnetuimpia hard rock -yhtyeitä, jonka taival vaihtuvien kokoonpanojen myötä läpi grungevuosien on ollut yhtä lailla haasteellinen. Keulamies Don Dokkenin päätös olla kasaamatta klassikkokokoonpanoa muutamia keikkoja pidemmälle jaksaa ihmetyttää, mutta ei nyky-Dokken huono ole. Wild Mick Brown on asiansa osaava rumpali ja vaikka basisti sekä kitaristi aavistuksen kasvottomia olivatkin, he täyttivät paikkansa ja kasarihitit soivat uskollisesti. Pöhöttyneestä olemuksesta ja kasvokirurgin toimenpiteistä huolimatta Donin ääni oli hyvissä kantimissa niin kauan kun mies malttoi pysyä matalissa sävellajeissa, kun vaadittiin korkeampaa tulkintaa, keuhkoissa ei ilma enää riittänyt.

Pari vuotta sitten lopullisesti hanskat naulaan ripustaneen Mötley Crüen hittejä edelleen keikkalavoilla veivaava Vince Neil herätti Dokkenin ohella etukäteen selvästi suurimmat epäilykset. Laulajan pääasiassa vajaan tunnin kestoiset setit, turvonnut keskivartalo ja jo Mötiköiden viimeisinä vuosina karmealla tavalla sukeltanut vokaalisuoritus eivät luvanneet hyvää.

Yhtye juoksi (Neil tyytyi hölkkäämään) lavalle ja aloitti biisillä, joka kuulosti etäisesti tutulta. Jossain vaiheessa selvisi, että kyse oli 30 vuoden takaisesta klassikosta ”Dr. Feelgood”. Laulaja teki parhaansa tuhotakseen biisistä kaiken tunnistettavuuden. Jatko ei juuri paremmin sujunut. Neilin taustayhtye basisti Dana Strumin johdolla yritti parhaansa ja ajoittain saikin hyvän poljennon aikaiseksi. Mutta heti kun keulamies alkoi epävireisen ääntelynsä, tahtilaji tuntui menevän kaikilta sekaisin ja katsojat kaikkosivat vasemmalta oikealle. Tässä kohtaa riitti ainakin niille, joiden mielestä selkärangassa vuosikymmeniä olleiden biisien tulisi kuulua laulettavan edes jollain tavalla oikein. ”Home Sweet Homen” heliumpalloa imeskelleen teini-ikäisen kiekaisuja muistuttaneiden äänien aikana olin jo matkalla seuraavan esiintyjän pariin.

Accept-keikkoja useampia jo todistaneena aika alkaa olla kypsä U.D.O.:n paluulle, mutta vanha tankki Udo Dirkschneider jaksoi yhä yllättää avaamalla pelin aliarvostetun ”Death Row” (1994) albumin ”The Beast Inside” -kappaleella. Myös ”Russian Rouletten” nimibiisi sekä ”Aiming High” olivat virkistäviä valintoja settiin. Muuten mentiin Udon lupauksen mukaisesti raskaalla hittisarjalla, ja parin vuoden kiertämisen myötä vahvasti yhteen hioutunut yhtye soitti vakuuttavasti. Yleisö näytti rakastavan Acceptiaan alkuperäisen laulajan esittämänä. Tilapäisesti kokoonpanoon palannut Stefan Kaufmann oli selvästi selkävaivainen liikkuen korostetun varovasti lavalla ja tyytyen pelkkään rytmikitaristin rooliin. Soittoon tämä ei onneksi vaikuttanut ja riffit irtosivat mieheltä hienosti. ”Metal Heart”, ”Fast As A Shark” sekä ”Balls To The Wall” paketoivat auringonpaisteisen alkuillan odotetusti.

Vallenfyren keikka oli yhtyeen toiseksi viimeinen bändin ilmoitettua keväällä lopettamispäätöksestään. Paradise Lostin Greg MacKintoshin sekä My Dying Briden Hamish Glenncrossin johtaman yhtyeen kolme studiolevyä ovat vankan tummaa sekä perinteikästä kuolometallia. Niinikään Paradise Lostissa rummuttava Waltteri Väyrynen tarjoaa tiukan poljennon taustalle. Livenä yhtye ei panosta visuaalisuuteen tai yleisön kosiskeluun vaan antoi telttalavalla kehiin musiikkinsa ”ottakaa tai jättäkää” meiningillä. Vaikka yleisöä ei kovin merkittävästi paikalla ollut valtaosa tuntui ottavan bändin tarjoaman tummasävyisen death metallin avosylin vastaan. RIP Vallenfyre.

Behemoth valmisteli illan esiintymistään lehdistötilaisuudella, jossa yhtye julkisti tulevan albuminsa ”I Loved You At Your Darkest” lisätiedot sekä uuden singlen ja musiikkivideon kappaleesta ”God=Dog”, jonka keulamies Nergal kehotti katsomaan nopeasti, sillä sensuurin sakset olivat iskemässä. (VK)

Shown puolesta Behemoth tarjoili takuuvarman paketin tummanpuhuvaa musiikkiaan. Esitys Wackenin päälavalla ei toki päässyt täysiin oikeuksiinsa kirkkaassa ilta-auringossa, mutta musiikin puolesta miehet hoitivat hommansa puolalaisella ammattitaidolla. Saatanallinen sielunmessu toimii parhaiten joko intiimissä sisätilassa, tai vaihtoehtoisesti ulkona illan jo kääntyessä yöhön. Tämä oli omalla kohdallani yhtyeen kolmas esiintyminen kuukauden sisään. Behemoth ei pettänyt – eikä myöskään yllättänyt. (MS)

Visions of Atlantis tarjoili sinfonista power metallia Keski-Euroopasta. Reipas esitys tempaisi Wackinger-lavan yleisön mukaansa ja setti oli mitä viihdyttävin. Tuoreimman ja varsin hyvän ”The Deep & The Dark” -albumin kappaleet vakuuttivat myös livenä. Laulajatar Clémentine Delauney nähtiin vain hetkeä myöhemmin lavalla uudestaan Exit Edenin kanssa. (HJ)

Belphegor nousi teltan W.E.T. -lavalle vakuuttavasti ja uhmakkaasti. Nokkamies Helmuth kutsui seremonian alkuun käsi pystyssä ja täydessä sotamaalauksessa. Etenkin Keski-Euroopassa valtavaa suosiota nauttiva yhtye veti paikalle varsin kiitettävän ja asialleen omistautuneen yleisön. Belphegor paiskoi menemään erinomaisen vastaanoton saaneen Totenritual” -albumin jälkihöyryillä, eikä yleisö joutunut pettymään – ei kappalevalintojen eikä varsinkaan yhtyeen livekunnon takia. W.E.T -lavalla koettiin haudan- ja sisäelintenkatkuinen sekä hengästyttävän vauhdikas selkäsauna. (MS)

Torstain vakuuttavimmasta showsta vastasi Ruotsin black metal -veteraani Watain. Yhtyeen astuessa esiin koko lava vaikutti olevan liekeissä, ja Erik Danielsson sai tätä myötä telttaan pakkautuneen yleisön syömään kädestään. Aika ja paikka olivat kuin täydelliset Watainin liekehtivälle showlle, joka jatkoi samoilla saatanallisilla linjoilla festarikansan jo lämpimäksi piiskanneen Belphegorin jälkeen. Watain oli valinnut tarjoiltavaksi hyvän otoksen yhtyeen uran varrelta. Paketin puolivälissä kuultu mestarillisen kiero ”Malfeitor” teki vaikutuksen allekirjoittaneeseen ja näytti putoavan muuhunkin kuulijakuntaan varsin hyvin. Visuaalisesti näyttävä (ja hellekelissä vielä entisestään hikisempi) esitys ei jättänyt ketään kylmäksi – kirjaimellisesti. (MS)

Exit Eden oli hankalassa paikassa, sillä kokoonpanon tunnetuin jäsen Amanda Somerville joutui perhesyistä jäämään keikalta pois. Niinpä tämä neljän naisen kvartetti muuttui nyt trioksi, mutta Anna Brunner, Clémentine Delauney ja Marina La Torraca ottivat yleisönsä vakuuttavasti. Sinfoniseen metallimuottiin sovitetut tunnetut pop-kappaleet olivat livenä upeaa kuultavaa! (HJ)

Torstain telttalavan kivikovaa black/death-putkea jatkoi osaltaan erinomaisessa vedossa oleva Dying Fetus. Yhtyeen asennetta ja luonnetta huokuva tekninen döddis soi hyvin ja kirkkaasti, mikä oli erittäin tervetullutta myös näin materiaalia vähemmän tuntevalle kuulijalle. Kivikovaa asennetta ilmensivät myös lavalle vedetyt, uutta albumia juhlistavat ”Wrong One To Fuck With” -sloganilla varustetut bannerit sekä John Gallagherin uhmakkaat välispiikit. (MS)

Judas Priest kruunasi torstain osalta päälavan. Veteraaniyhtye on ”Firepower” -kiertueellaan poikkeuksellisesti muutellut settilistaa silloin tällöin ja erityisesti uutta ”No Surrender” -singleä odotettiin mukaan.

Settilista osoittautui kuitenkin täysin identtiseksi pari kuukautta aikaisemmin nähdyn Rockfestin vedon kanssa sillä poikkeuksella, että soittoaikaa oli Priestille suotu vähemmän. Tästä syystä Rob Halford jätti välispiikit lähes kokonaan pois ja kappaleet paukutettiin läpi nopeassa tahdissa. Useassa kohtaa ehtivät edellisen biisin soinnut hädin tuskin häivetä kun rumpali Scott Travis laski jo seuraavaa klassikkoa sisään.

Varsinkin Wackenin kokoisella festarilla tämä kiistatta jonkin verran latisti tunnelmaa, mutta jälleen tämä korvattiin bändin ammattitaitoisella soitolla ja Halfordin tämän vuosituhannen mittapuulla erittäin hyvässä kuosissa olleilla vokaaleilla.

Odotetusti Glenn Tipton asteli lavalle ”British Steel” -kappaleista koostuneen encoren ajaksi. Kitaristin hymy ja esiinmarssi kirvoitti suuret suosionosoitukset, mutta ”Metal Godsin” soolon mentyä vain hiukan sinne päin on pakko kyseenalaistaa sairaan henkilön lavalle marssittamista. Toisaalta kyseessä lienee ensisijaisesti 70-vuotiaan kitaristin oma päätös ja tahto. Priest soitti hyvillä soundeilla perusvarman metallikonsertin, joka kuitenkin kokoluokasta huolimatta tunnelmassa hävisi selvästi koti-Suomen kokemukselle. (VK)

Koko festivaalin (ja periaatteessa koko kesän) odotetuin esiintyminen oli omalla kohdallani torstain telttalavan ohjelman tyylillä päättänyt Gaahl’s Wyrd. Yksi metallimaailman merkillisimmistä ja ristiriitaisimmista hahmoista kääntää takuuvarmasti alan harrastajien päät aina noustessaan lavalle. Näin oli myös tällä kertaa. Kokemus oli paitsi hämmentävän hypnoottinen, myös melkoisen pelottava. Orkesteri kiskoi riipivää black metalia Gorgorothin, God Seedin ja Trelldomin (sekä ties kuinka monen muun projektin) katalogista, samalla kun mestari itse käveli hitaasti lavaa ympäri, silmäili yleisöä corpse paintinsa suojista ja kirkui tunnistettavia vokaalejaan vihasta täristen ja suoraan haudan takaa. Sysimusta sielunmessu oli yksi syvimmältä rintaa kourivista kokemuksista miesmuistiin. Gaahlin lavapreesens on kuin pahuuden ilmentymä, eikä toista samanlaista artistia tule ihan heti mieleen. (MS)

Perjantai 3.8.2018

Perjantaina iltapäivä käynnistyi ensimmäisellä kohtalaisen raastavalla ja toimituskunnan jakaneella päällekkäisyydellä kun päälavoilla esiintyivät yhtäaikaa Amorphis sekä Dark Tranquillity.

Ruotsalaisen melodeathin pioneereihin kuuluva Dark Tranquillity oli Wackenin viimeisimpiä kiinnityksiä. Yhtye tarjosi heltymättömän kuumaan alkuiltapäivään hyvän keikan, jonka aikana erityisesti vokalisti Mikael Stanne otti yleisönsä laulaen lopussa kokonaisen kappaleen alhaalta yhdessä eturivin kanssa. (VK)

Amorphis osoitti olevansa oikeassa paikassa soitellessaan helteisen päälavakeikan varsin innokkaalle saksalaisyleisölle. Aikainen esiintymisaika ei jälleen ollut paras mahdollinen, mutta ottaen huomioon festivaalin koon ja luonteen, ei päälavoilla lämmittelijöitä juuri nähdä. Amorphiksen eeppinen materiaali sai vähintäänkin yhtä lämpimän vastaanoton kuin uusin albuminsa ”Queen of Time”. Vanhempaa materiaalia edustivat tällä kertaa ”The Castaway” sekä ”Against Widows”. (MS)

Korpiklaanin folk metalli on suosittu kotimaassaan, mutta tuntui uppoavan uskomattoman hyvin saksalaisiin, joiden omia yhtyeitä jopa metalligenren ulkopuolelta riitti festareiden kaikilla lavoilla useita. Jonnen kutsuhuutoihin vastattiin sellaisella äänekkyydellä, että kauempana päälavasta tuntuivat monet saapuvan paikalle vain katsastamaan mistä metelissä oli kyse.

Mr. Big kuului niihin kasarikauden yhtyeisiin, jotka olivat allekirjoittaneelta edelleen todistamatta. Yhtyeen äskettäin Parkinsonin tautiin menehtyneen rumpalin Pat Torpeyn poissaolo tuntui ja kuului, vaikka Matt Starr hyvin työnsä hoitikin. Jo Sweden Rockissa pari vuotta sitten The Winery Dogsin kanssa vakuuttanut Billy Sheehan on edelleen maailman kovimpia bassotaitureita. Eikä teknisesti kitaristi Paul Gilbertin soitossakaan mitään vikaa ollut.

Eli miksi sitten heti alkuun ”Daddy, Brother, Lover, Little Boyn”, ”Rock & Roll Overin” sekä ”Alive & Kickin'” kehiin paiskannut bändi vaikutti oudon hengettömälle ja jopa virkamiesmäiselle? Eric Martin kamppaili aika ajoin äänensä kestokyvyn rajoilla, mutta ei tämä olennaisin seikka setin ponnettomuudessa ollut. Tuntuu kuin bändi olisi todellisen intohimon sijasta joukko tehdastyöläisiä ja selvästi innostuneemman esityksen Sheehanilta ja Martinilta on tullut todistettua The Winery Dogsin ja Avantasian kanssa muilla festareilla. (VK)

Epican show oli toista maata ja yhtye valloitti päälavan omalla tunnin setillään. Hollantilaisten sinfoninen metalli upposi kuulijoihin hienosti ja sekä bändi, että yleisö tuntuivat nauttivan täysillä. Simone Simonsin upea ääni säväyttää kerta toisensa jälkeen ja on genrensä ehdotonta huippua! Näyttävät pyrot tehostivat tätä viihdyttävää keikkaa, joka nousikin omissa papereissani festivaalin parhaimmistoon. Kohokohdiksi muodostuivat keikan keskivaiheilla kuullut ”Unchain Utopia” ja ”Cry For The Moon”, sekä loppupuolella yleisön villinnyt reipas ”Beyond The Matrix”. (HJ)

Firewind tunnetaan Ozzy Osbournen riveissäkin muutaman vuoden vaikuttaneen kitaristi Gus G.:n yhtyeenä, mutta bändillä on omat ässänsä hihassa myös vokalistin ja kosketinsoittajan muodossa. Tuoreimman ”Immortals” -levyn ”Ode To Leonidas” avasi setin vahvasti, ja telttalavan yleisö tuntui arvostavan innokkaita kreikkalaisia palkiten niin vanhat kuin uudetkin kappaleet äänekkäillä suosionosoituksilla. (VK)

Leaves’ Eyes toi Wackinger Stagelle oman viikinkimetallishownsa. Yhtyeen suomalaislaulajatar Elina Siirala on ottanut paikkansa bändin keulilla mainiosti ja keikka täytti odotukset. Bändi tullaan näkemään syyskuussa Kamelotin kanssa kahdella keikalla myös Suomessa. (HJ)

Children Of Bodom on viime vuosina profiloitunut hieman harmittavasti lähinnä megaluokan artistien lämmittelijänä. Tänä kesänä yhtye on palaillut paikalleen suurille lavoille omalla showllaan, ja hyvä niin. Lieneekö syynä myös vähentynyt juhliminen, mutta soitto tuntui kulkevan aivan uudella draivilla. Show oli tiiviimpi ja tarkempi, sekä Laihon ja Wirmanin huonot vitsit entistä huonompia – ja tämähän toimi kuin se kuuluisa junan vessa. Esitys piti otteessaan koko kestonsa ajan, ja jätti vielä haluamaan lisää. Hittimateriaalia Bodomilla riittää jo sen verran, että on varaa jättää seuraavallekin kerralle. (MS)

Doron toinen esiintyminen Wackenissa lupasi sekin erityistä juhlaa, kun perinteisesti lavalla on nähty useampia vierailijoita. Ensimmäiset saatiin jo kolmannessa kappaleessa kun Sweet-kitaristit Andy Scott ja Peter Lincoln saapuivat esittämään version ”Ballroom Blitz” -kappaleesta. Setin alku tosin meni yleisössä yhtälailla keikkaa seuratessa kuin suuria Wacken-ilmapalloja väistellessä. Myöhemmin Doron jo etukäteen kertoman mukaisesti Amon Amarthin Johan Hegg tulkitsi naisen kanssa yhdessä uuden biisin ”If I Can’t Have You – No One Will” sekä kyseisen kappaleen esiosan ”A Dream That Cannot Be” edelliseltä Amon Amarth-levyltä.

Tuttu Wacken-anthem ”We Are The Metalheads” metallikuoroineen sekä päätös ”All We Are” (Sweet-miesten lisäksi lavalla nähtiin Hegg ja Holy Mosesin Sabine Classen) paketoivat varsinaisen keikan mainiosti. Encoreen saapui Annihilatorin keulamies Jeff Waters, joka kuritti kitaraaansa tutussa versiossa Judas Priestin klassikosta ”Breaking The Law.” Yllätyksenä lopussa Dorolle ojennettiin vielä Hall of Heavy Metal History -palkinto, josta laulajatar tuntui olevan aidosti liikuttunut.

Vaikka setin pituudelta ei aikaisempien Wacken-juhlakeikkojen tasolle ylletykään ja kirkkokeikka oli Doron osalta lyömätön, lämpimässä alkuillassa oli silti suuren juhlan tuntua.

Nightwish nähtiin koti-Suomessa heinäkuussa kahdella keikalla, joista varsinkin Lahden pitkä show jätti suuren haasteen Wackenille ja vasta hiukan hämärtyvälle illalle. Floor Jansenin etukäteen vihjailemaa erikoisvierasta ei lavalla nähty vaan tarjolla oli typistetty, toki pommeineen ja pyroineen aina vakuuttava Nightwish-show. Jotain silti Suomen keikkoja todistaneiden mukaan illasta puuttui, osa johtui varmasti puuttuneesta kotoisesta elämää suuremmasta musiikin kosketuksesta, osa Wackenin lyhyemmästä soittoajasta, osa ajoittain aavistuksen puuroksi muuttuneista soundeista ja osa jollain tavalla yskineestä settilistasta. Mahtipontinen ”The Greatest Show On Earth” osiin jaettuna ei yksinkertaisesti keikan lopetuskappaleena toiminut parhaalla mahdollisella tavalla.

Running Wildin keikka oli henkilökohtaisesti koko festareiden odotetuin. Yhtyettä ei ole nähty Suomessa 30 vuoteen ja muutenkin Saksan ulkopuoliset konsertit ovat olleet harvaa herkkua. 2010-luvulla yhtye on muutenkin esiintynyt äärimmäisen säästeliäästi, Wackenissa todistettiin vasta kolmatta keikkaa harmillisesti väliin jääneen kesäkuun 2017 Sweden Rockin jälkeen. Rock’n’Rolfin ympärillä on taustamiehistö vaihtunut useaan kertaan, mutta luottolaituri Peter Jordan on nyt pysynyt rinnalla vähintään vuosikymmenen ajan. Ja suurta merkitystä asialla ei ole, sillä bändi seisoo ja kaatuu keulamiehensä suoritukseen.

Kokemuksena sekä soundien osalta Running Wild hoiti asiansa vakuuttavasti. Rolfin ääni oli kunnossa, kitarariffit soivat komeasti, eikä pyroissa ja pommeissa oltu säästelty. Volyymi oli sellaisella tasolla, että tulpat tulivat tarpeeseen. Valitettavasti settilista jätti melko paljon toivomisen varaa ertiyisesti vannoutuneelle fanille. ”Bad To The Bone” ja ”Under Jolly Roger” ovat keikkojen vakiokamaa ja siksi ymmärrettävästi yhä mukana, ”Riding The Storm”, ”Soulless” toimivat loistavasti ja ”Port Royal”- sekä ”Blazon Stone” -levyjen nimikappaleet tuntuivat nekin uppoavan yleisöön hyvin. Sen sijaan yhtyeen parhaan albumin ”The Rivalryn” sekä vuoden 2000 ”Victoryn” ohittaminen kokonaan on merkillistä.

”Masquerade” -levyltä bändi soitti ”Metalheadin”, joka lienee albumin heikoin kappale ja ”Lonewolf” ei sekään mitään huippumateriaalia ole. Hienon ”Soulless” -encoren jälkeen yhtye päätti setin ”Stick To Your Guns” -kappaleeseen, joka kuin seinään lopetettuna ei voinut pitää muuna kuin melkoisena antikliimaksina, vaikka Rolf lavalla vielä kiitokset kävi jakamassa. Joillain keikoilla tämän jälkeen on kuultu vielä eeppinen ”Conquistadores”, mutta tämä jäi nyt haaveeksi. Bändi soitti myös uuden kappaleen ”Stargazed” tulevalta alkuvuodesta 2019 julkaistavalta studiolevyltä. Biisi oli perusvarmaa Running Wildia niin hyvässä kuin pahassakin. (VK)

Headbangers Stagella nähty Kanadan metallikuningatar Lee Aaron oli herkkua hard rockin ystäville. Itsekin näin Aaronin nyt ensimmäisen kerran, vaikka uraa on tullut seurattua vuoden 1984 ”Metal Queen” -albumista lähtien. Illan setti ei ollut pelkkä nostagiatrippi 1980-luvulle, sillä kesällä julkaistun ”Diamond Baby Blues” -pitkäsoiton kappaleet saivat myös hyvin tilaa. Aaronin vahva ääni oli hienoa kuultavaa. (HJ)

Tunsin ujon teinihien hajun ja karvanoppien heilunnan In Flamesin astellessa lavalle. Putosin tämän bändin kelkasta jo vuosituhannen alussa, mutta sepä ei näyttänyt menoa haittaavan. Teinihiki kuivui viimeistään toisen kappaleen ”Pinball Mapin” kajahtaessa Wackenin iltaan, sillä In Flames oli kirjaimellisesti liekeissä. Parhaimmillaan yli lavarakenteiden, kymmenien metrien korkeuteen ulottuvat pyrot loivat lapsenomaisen ilon kasvoille, eikä yhtyeen erinomainen ulosanti ainakaan heikentänyt tätä kokonaisuutta.

Vaikka itse en tämän vuosituhannen albumeista juuri perusta, on kuitenkin ihailtavaa, kuinka relevanttina yhtye on onnistunut pystymään jo parikymmentä vuotta. Keikalla näkyikin yllättävän paljon teini-ikäistä yleisöä jammailemassa In Flames -paidoissaan. Vaikka suurinta iloa omalla kohdallani aiheuttivat yhtyeen vanhemmat kappaleet, oli keikka nautinnollinen ja tasokas alusta loppuun. (MS)

Jonkinmoisessa mediamyllerryksessä miehistönvaihdostensa takia kierinyt Ghost kiinnosti laajalla mittakaavalla. Yhtyeen esiintymisaika koetteli jalkojen ja pääkopan kestävyyttä ja visuaalisesti näyttävä show saatiin paketoitua vasta klo 3 aamuyöllä. Paikalle oli kaikesta huolimatta saapunut suuri joukko juhlakansaa, eikä kummitusjengi pettänyt fanejaan.

Ghost on kasvanut hämmästyttävän suureksi hämmästyttävän lyhyessä ajassa (metallimusiikin mittapuulla). Vielä pari vuotta sitten klubikeikkoja soittanut yhtye veti häikäisevän shown Wackenin päälavalla, ja se ei ole aivan helppo temppu – oli musiikista mitä mieltä tahansa. Juuri kun luulee, että kaikki on jo tällä saralla nähty, vetää Ghost vielä yhden ässän hihastaan. Esitys oli isompi, koreografiat harkitumpia ja Papan (Cardinal Copian tätä nykyä) puujalkavitsit hauskempia. Itseäni lämmitti kuitenkin eniten livetilanteisiin huomattavasti rockimmaksi sovitettu kappalemateriaali, joka piti otteessaan koko shown. Levyltä en ole Ghostia juuri kuunnellut kuin satunnaisesti, mutta lavalle astellessaan se on aina tapaus. (MS)

Lauantai 4.8.2018

Lauantaina paahtava helle löysensi aavistuksen otettaan, mutta vesipisteille muodostui tästä huolimatta mittavat jonot heti keskipäivästä alkaen. Skotlannista lähtöisin oleva Alestorm viihdytti festivaaliyleisöä reippaalla merirosvometallillaan. Iltapäivän melko aikaisesta esiintymisajasta huolimatta yleisöä oli paikalla kymmeniä tuhansia! Aurinko paistoi ja kaikilla oli kivaa. Bändin hellyttävä jättikumiankka päätyi myös yleisön pompoteltavaksi.

Helmikuussa Suomessa Acceptin kanssa nähty jenkkibändi Night Demon keräsi telttaan kohtuullisen hyvän yleisömäärän ja kuten Helsingissäkin, äänenvoimakkuutta ei tällä keikalla säästelty. Lopetuksena kuultu Iron Maiden -cover ”Wasted Years” oli hieno veto.

Melodista deathia, thrashia ja metalcorea yhdistelevä belgialainen Spoil Engine tarjosi teltassa rautaisannoksen lauantain iltapäivään. Nuori laulajatar Iris Goessens oli räväkkä esiintyjä ja bändin setti mukavaa seurattavaa. Kappalemateriaalin tasapaksuus alkoi kuitenkin korostua keikan loppua kohden. Yhtyeen tuorein albumi, viime vuonna julkaistu ”Stormsleeper” on tästä huolimatta tutustumisen arvoinen kokonaisuus. (HJ)

Steel Pantherin lähinnä alapäähuumorista koostuva kasariparodia ei ole koskaan uponnut missään muodossa, mutta yleisön nyrkkimerestä päätellen olin vähemmistössä. Omakin matkaseurue kehui myöhemmin vuolaasti vokalistin ääntä ja esiintymistaitoa. Davidleerothmaiset showmiehen elkeet Michael Starr kyllä osasi, jos nyt sattuu arvostamaan laadukkaan hevimusiikin sijasta enemmän tätä puolta.

Nocturnal Ritesin kohtalona on ollut jonkinasteinen jämähdys power metallin keskikastiin, vaikka erityisesti uran alkuvaiheessa laadukkaita julkaisuja tuli yhtyeeltä useita verrattaen lyhyen ajan sisällä. Viime vuosikymmenen harvaksi käynyt levytystahti ei sekään ole auttanut asiaa, ja uusin albumi ”Phoenix” ei osoittautunut sellaiseksi tuhkastanousu-paluuksi, jota pitkän linjan bändin ystävä toivoi. Bändi keräsi telttalavan eteen melko harvalukuisen, mutta uskollisesti mukana laulaneen joukon. Valitettavasti setti koostui aivan liiaksi uudesta materiaalista ja ”Against The Worldia” toivoneet saivat pettyä.

Arch Enemy kuuluu Wackenin rakastetuimpiin vieraisiin ja edellisen keikan yhteydessä taltioitu livepaketti ”As Stages Burn” konkretisoi bändin tarttuvan, vahvasti perinteiseen metalliin nojaavan melodeathin voiman. Musiikissa toimivat soundit ovat elinehto ja oli ilo huomata Arch Enemyn soivan kovaa, mutta samalla selkeästi. Alissa White-Gluz piti yleisön hyppysissään ja uudet kappaleet ”The Eagle Flies Alone” sekä setin avannut ”The World Is Yours” toimivat mainiosti vanhojen klassikoiden kuten ”Nemesis” ja ”We Will Rise” rinnalla.

Helloweenin Pumpkins United -kolmituntinen Helsingissä oli viime vuoden keikkakokemusten kärjessä. Nyt luvassa oli lähes samanpituinen setti eli 2,5 tuntia 1980- ja 1990-luvun voimametallin parhaimmistoa. Vajaa vuosi tien päällä on saanut seitsenhenkisen yhtyeen yhteispelin särmät hiotuksi, aina pienenä arvoituksena etukäteen ollut Michael Kisken ääni oli viime vuoteen verrattuna selvästi paremmissa kantimissa. Kai Hansen varasti silti jälleen shown erinomaisella ”Walls Of Jericho” minisetillään.

Keikan aluksi Andi Deris ja Kiske vitsailivat 50% yleisöstä olevan Saksan ulkopuolelta, joten spiikit vedettäisiin englanniksi vaikka paikalliset eivät kieltä osaakaan. Tämähän ei toteutunut vaan saksaksi herrat pääasiallisesti kappaleiden introt toimittivat. Toinen jo hiukan ärsyttäväksi muodostunut tekijä olivat biisien välissä screeneillä pyörineet kurpitsa-animaatiot, jotka kerran nähneenä eivät enää olennaista lisäarvoa kokemukseen tuoneet. Tosin niiden määrää oli selvästi vähennetty edellisestä kerrasta, joten kokonaisuudessa ei kovin suuria pisteitä voi tästä rokottaa.

Settiin oli viime syksyn jälkeen lisätty bändin uusi single ”Pumpkins United” ja vastaavasti pudotettu Helsingissä kohtalaisen surkeasti kulkenut Kisken ja Derisin duetto ”Forever And One” sekä uudempi ”Waiting For The Thunder”. Näitä ei varsinaisesti tuntunut kukaan kaipaavan. Laulajat kokeilivat nyt yhteispeliä ”A Tale That Wasn’t Right”-klassikossa ja tämä irtosi selvästi paremmin, valtavan yleisömassan kännykkätuli oli hienoa seurattavaa biisin aikana. Loppuun saatiin eeppinen ”Keeper Of The Seven Keys” kokonaisuudessaan sekä odotetut encoret ”Future World” ja ”I Want Out” pallomeren sekä suuren ilotulituksen saattelemana. Konsertti venyi lähes 10 minuuttia yliajalle ja siirtymäaikaa viereisellä lavalla aloittaneeseen Dimmu Borgiriin jäi vain muutama minuutti. (VK)

Norjan metallisuuruus Dimmu Borgir kierteli keikkalavoja uuden, erinomaisenEonian”-albuminsa tiimoilta. Uutukaiselta kuultiin runsaasti materiaalia, ja tuoreet kappaleet sopivat erinomaisesti livetilanteessa esitettäväksi. Keikkaa vaivasi sama ääniongelma kuin muutamalla muullakin suurella lavalla. Kuulijan täytyi vaihtaa paikkaa useaan otteeseen löytääkseen parhaan pisteen, johon yhtyeen moniuloitteinen musiikki soi kuten on tarkoitettu. Merkillistä kyllä, omalle kohdalle se paikka löytyi aivan yleisön takaosista. Yhtä kaikki, Shragrath-Galder-Silenoz -ketju oli loihtinut hienon ja nautittavan shown, jonka päätti itseoikeutetusti ”Mourning Palace”. Sopivampaa kappaletta ei olisi voinut toivoa, sillä tämä pimeyden lähettiläiden konsertti paketoi omalta osaltani kuukauden mittaisen festarikiertueen, ja lähetti allekirjoittaneen tyytyväisin mielin kotimatkalle. (MS)

Bonfire tarjoili annoksen kasari hard rockia ja vaikka bändissä taitaa olla enää yksi alkuperäisjäsen, niin homma toimi hienosti. Setin pääpaino oli vuoden 1987 ”Fireworks”-albumissa. Bonfire oli lavalla selvästi tuoreempi ja raikkaampi kuin pari päivää aiemmin nähty saman genren edustaja Dokken. (HJ)

Wacken Open Air paketoitiin poikkeuksellisen lämpimässä ilmatilassa. Promoottorin sanojen mukaan ainoastaan pari kertaa kuluneella vuosituhannella on festarit saatu vietettyä yhtä kuivissa ja helteisissä olosuhteissa. Tämä oli siunaus varsinkin kun tiedossa on yhdenkin rankan sadekuuron helposti muuttavan koko kentän mutavelliksi. Nyt haittaa aiheutti lähinnä maasta nouseva pöly, mutta kovan tuulen pysyttyä pääasiallisesti aisoissa pahoja ongelmia ei tästäkään koitunut. Toki helle asetti omat haasteensa, infieldillä ja muillakin lavoilla telttaa lukuun ottamatta oli käytännössä mahdotonta katsoa yhtyeitä varjosta, joten pään suojaus, aurinkorasva ja säännöllinen vesitankkaus olivat elinehto.

Paikallisten työntekijöiden osaaminen eri pisteiden neuvomiseen oli suurimmaksi osaksi puutteellista, joten valtavan alueen omaksuminen jäi omalle ja kokeneempien matkatovereiden perehdytyksen vastuulle. Yhdessä päivässä tärkeimmät esiintymispaikat ja uloskäynnit tosin sai hyvin kartoitettua. Tunnelma Wackenissa oli iloinen ja välitön, saksalaiset kaatoivat olutta kurkustaan kaksin käsin, mutta yhtäkään pahempaa järjestyshäiriötä ei tullut todistettua. Väkimassa TV:n striimeissä näyttää päälavojen edessä massiiviselta, mutta mikäli paikalle saapui 15-20 minuuttia ennen keikan alkua pääsi aina kohtalaisiin asemiin ja hieman kauempana oli väljääkin tilaa sitä toivovalle. Jalat ovat festareilla neljäntenä päivänä juoksua harrastavallakin kovilla, mutta kokemus oli silti bändeineen ja yksinkertaisesti mittasuhteiltaan lyömätön. Suosittelemme! (VK)

Raportti: Hannu Juutilainen, Ville Krannila & Markus Salmela
Kuvat: Hannu Juutilainen, Riku Juutilainen, Ville Krannila & Anne Salmela ©Metalliluola

Festivaalien virallinen yhteistyökumppani Elmu Ry järjestää vuosittain ryhmämatkan Wackeniin. Lisätietoja voi lukea linkistä.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here