The Rods – Brotherhood Of Metal (2019)

Katsoiko moni teistä lukijoista MM-lätkän matsia Suomi vastaan Englanti? Kysymys liittyy tähän arvosteluun sikäli, että heavy metal -kentältä tulee mieleen tasoltaan vastaavanlaiset verrokit. Suomi hoiti homman kotiin pienellä iltakävelyllä, mutta kyllä englantilaiset kampoihin osasivat laittaa. Sama homma tässä toteutuu, kun miettii brittiheavyn eliittiin kuuluvaa Judas Priestia ja kuin eri liigassa pelaavaa samaa tyylilajia edustavaa jenkkiläistä The Rodsia. Priest hoiti homman kotiin viimeisimmällä studioalbumillaan ”Firepower” kevyesti, kun taas The Rods tuntuu nousseen MM-karkeloihin kuin varkain. Yhtye pelaa sikäli varmaa peliä, että A-sarjassa säilynee, mutta kyllä tässä matsissa bändien tasoerot käyvät karulla tavalla ilmi.

1980- luvun alkupuoliskolla The Rods oli kova luu. Yhtye julkaisi aktiivivuosinaan 1980-1986 viisi studioalbumia sekä livealbumin. Muistan nähneeni 1984 ilmestynyttä ”Let Them Eat Metal” -albumia tuolloin Anttilan hyllyssä sekä levykaupoissa, joten kyllä bändi muiden vanavedessä tuolloin ui perinteiseen heavy metalliin luottaen ja sitä tyylilleen uskollisesti albumista toiseen takoen. Noina aikoina kentällä riitti vielä tilaa temmeltää ja metallimusiikki oli kovassa nousukiidossa Iron Maidenin, Kissin ja Waspin hittilevyjen ansiosta. The Rodsilla oli kunnon boogie päällä ja biiseissä oli virtaa sekä melodioita. Harmi etteivät albumien myyntiluvut jaksaneet pitää ukkojen mielenkiintoa yllä ja bändi hajosi turhautuneena vuonna 1986.

Vaan jotain oli jäänyt hampaankoloon. Veri veti ukot takaisin kentälle vuonna 2008 jolloin yhtye heitti keikkaa, mutta ei kaavaillut vielä uuden albumin suhteen mitään. Tälläinen kuitenkin tuli vuonna 2011 ”Vengeance” nimisen teoksen muodossa ja miehet olivat palanneet taas liigaan. Uutta albumia saatiin sitten odottaa aina tähän hetkeen ja levyyn nimeltä ”Brotherhood Of Metal” saakka.

Kerron lyhyesti mikä tässä oikein mättää ja mikä on kohdallaan. Bändissä pääasiallista vokaalivastuuta ei ole määrätty vain yhdelle vaan kaikki trion jäsenet on merkitty laulajiksi varsinaisen instrumenttinsa ohella. Kuka minkäkin biisin laulaa ei minulle selvinnyt, mutta tuntuu etteivät lauluhommat oikein innosta oli sitten kyseessä Dion serkku David Rock Feinstein tai Carl Canedy.

Lattea ja monotoninen laulusuoritus laskevat arvosanaa roimasti, eikä taustatukea tule mullikuorolta kuin muutamaan kertosäkeeseen. Vielä 1980-luvun levyillä taustamölinä lähti komeasti. Onneksi kolikolla on kaksi puolta ja hyvin puoliin kuuluvat erinomainen soitanta sekä albumin todella tuhdit ja voimakkaat soundit. Erityismaininta vielä rumpali Canedylle joka virkamieslookistaan huolimatta takoo kuin voimansa tunnossa oleva Philty Animal Taylor konsanaan. Liekö ukko myös tuottanut levyn, sillä hänen tuottajameriitteihinsä kuuluu timanttisia teoksia mm. Antthraxilta, Overkillilta ja Exciterilta.

Jokainen soitin soi niinkuin pitää ja soundit ovat kristallinkirkkaat. Muutamaan biisiin on siroteltu myös koskettimia, vaikka kolmimiehisestä kokoonpanosta ei kosketinvelhoa omasta takaa löydy. Koska kappaleet ovat hyvin 1980-lukulaiselta kuulostavia ja kitarakuvioiden sekä vokaaliraidan varassa pelaavia huomaa biiseihin kaipaavan hieman lisää koukkuja. Erityisesti säkeissä vokalistille annetaan rutkasti tilaa kitarakuvioiden väistyessä sen tieltä ja tämä on huono homma, koska laulu ei kanna ollenkaan. Kertosäkeet onneksi nostavat muuten surkeaa suoritusta ja niiden ansiosta tätä jaksaa ylipäätään kuunnella. ”Tyrant King” on tästä oiva esimerkki. Kuunnelkaa väsyneen miehen laulusuoritus säkeessä ja verratkaa sitä kertosäkeeseen, jossa on imua ja elämää aivan eri tavalla.

”Party All Nightissa” puolestaan basisti Garry Bordonary pääsee väläyttelemään funk-basso taitojaan, joiden varassa biisin säe kulkee. Kappale rullaa jouhean letkeästi ja rikkoo albumin puolivälissä kaavaa mukavasti. ”1982” on myös kelpo veto,i joka muistelee aikoja jolloin kaikki oli vielä hyvin. Itse asiassa tämä toimii niinkuin The Rodsin pitäisi toimia. Jokainen ukko soittaa raivoisasti, lauluun on saatu vihdoin munaa ja kaiken kruunaa komea kertosäe. Tämä raita pelastaa paljon ja tuntuu kuin loppualbumia kohden meno paranee. ”Hell On Earth”, ”The Devil Made Me Do It” sekä ”Evil In Me” ovat komea tripla, johon ”Brotherhood Of Metal” on hyvä päättää. Sekavin mielialoin tosin.

Jos bändissä olisi Rob Halfordin tasoinen vokalisti, joka saisi näihin veisuihin voimaa ei The Rodsilla olisi hätäpäivää. Lauluraitojen arvosana tälle albumille on tällä esityksellä tyly vitonen, soittopuolen kasi ja biisien tason seiska. Judas Priestia vastaan tulee turpaan joka sektorilla aivan kuin tuli Englannille Suomea vastaan lätkässä. Tästä huolimatta on pakko todeta, että on hienoa kun tälläinen vanha sotaratsu nousee ratsaille ja lähtee liikkeelle. Ikä kuuluu äänessä, mutta ei näy vielä raajojen liikkeissä. Ne liikkuvat liukkaasti instrumenttien otekauloilla ja rumpujen kalvoilla kuin silloin joskus kaukaisella 1980-luvulla.

6 ½/10

Tomi Nousiainen-Gunnar

1. Brotherhood Of Metal
2. Everybody’s Rockin’
3. Smoke On The Horizon
4. Louder Than Loud
5. Tyrant King
6. Party All Night
7. Tonight We Ride
8. 1982
9. Hell On Earth
10. The Devil Made Me Do It
11. Evil In Me

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here