Tarot – Follow Me Into Madness (1988)

Vuonna 1988 Tarotilla oli näytön paikka. Paria vuotta aiemmin ilmestynyt debyytti ”Spell Of Iron” oli esitellyt taitavan ja omalta itseltään kuulostavan kotimaisen hevibändin. Tarot oli tavallaan päässyt iskemään puskista, vaikka toki bändi olikin ollut jo hyvän aikaa varsinkin kotiseutunsa Kuopion hevipiirien tietämä ja tunnustama. Maanlaajuista suosiota yhtye pääsi kuitenkin maistamaan vasta ”Spell Of Ironin” julkaisun jälkeen ja sen tuomalla nosteella lähdettiin äänittämään debyytille seuraajaa. Tulevan albumin tuottajaksi valikoitui jälleen jo paria vuotta aiemmin ”Spell Of Ironin” sekä esimerkiksi Kirkan pari 1980-luvun hevilevyä tuottanut suuren profiilin tuottajanimi Kassu Halonen ja levyn äänityksistä vastasi puolestaan Dan Tigerstedt. Osaavissa käsissä kalakukkokaupungin kotimaisen hevin pioneerit saivat siis toista albumiaan tehdä.

Levyn pistää käyntiin ”Descendants Of Power” ja tämä onkin juuri oikea kappale albumin avaajaksi. Rouhea kitarariffi jyrää ja rumpu-bassokombinaatio antaa tanakan pohjan suhteellisen rivakkatempoiselle rokkerille. Kielisoittimet soivat lähes perusvireessä, ainoastaan puolikkaan sävelaskeleen laskettuna ja esimerkiksi nykyiseen reippaasti laskettuun vireeseen verrattuna sointi on orgaaninen ja selkeän erotteleva. Osansa miellyttävään kitarasoundiin on myös tietenkin buustatulla Marshall-vahvarilla, joka soi niin kuin… no se soi niin kuin Marshallin kuuluu soidakin eli täsmälleen oikealla tavalla. Tämän soundin pystyy löytämään useilta 1980-luvulla julkaistuilta hevilevyiltä. Jokainen kitaristi tietty tuo omat aineksensa soppaan, mutta Marsu-soundi on jäljittelemätön ja erittäin tunnistettava.

Seuraavassa biisissä ”Rose On The Gravessa” on sellainen introriffi, joka pistää harmittamaan, miksi en itse keksinyt sitä ensin. Tamppaava tahti ja veden tippumisen mieleen tuova kitaramelodianäppäily säkeistön taustalla ovat elementit, jotka tästä biisistä introriffin lisäksi jäävät päällimmäisenä mieleen. Kun ensi kertaa levyä vuonna 1988 kuuntelin, muistan miettineeni: jos kaksi ensimmäistä kappaletta ovat tällaisia, miten ihmeessä bändi kykenee pitämään tason läpi levyn.

Kolmantena tuleva vauhtia jälleen lisäävä ”Lady Deceiver” ehkä hiukan tiputtaa korkeuksista ja varsinkin kertosäkeessä kappaleen nimen toistaminen käy tylsäksi, mutta verrattain hyvä raita on silti kyseessä. Neljäntenä ladataan tiskiin nimibiisi ”Follow Me Into Madness” ja tätä kirjoittaessa tulee kylmät väreet jo pelkästä kappaleen ajattelusta. Rauhallinen aloitus ja hiljalleen kasvava tunnelma vievät mennessään. Sooloja edeltävä väliosa on niin uskomattoman hieno, että tekee mieli itkeä. Marco Hietala laulaa sellaisella tunteella, että hän on selvästi biisin ja tekstin sisällä. Tuollaista latausta ei yksinkertaisesti voi teeskennellä.

Alkuperäisen vinyylin ensimmäisen puolen päätösbiisi ”Blood Runs Cold” edustaa albumin heikointa antia. Jotenkin tulee tunne, että levylle on pitänyt saada täytettä ja nopeasti on kappale kursittu kasaan. Periaatteessa siinä ei ole mitään vikaa, mutta kun alla on kolme loistavaa ja yksi hyvä, ”Blood Runs Coldin” osaksi lankeaa jäädä niiden jalkoihin. Lopun kantrirallatus ”Happy End” on sinällään hauska, mutta ei sillä mitään kiinnekohtaa itse kappaleeseen ole. ”No Return” alkaa rauhallisella kitaranäppäilyllä, mutta melko pian tempo kasvaa ja kappale etenee loppuun asti keskitempoa hiukan nopeampana perushevipalana. Kitarat vievät ja kuuntelija ei voi kuin vikistä. Kitarasooloa edeltää maukas kahden kitaran harmoniamelodia, joka johdattaa hienosti varsinaiseen sooloon. Albumin ehdotonta parhaimmistoa.

”I Don´t Care Anymore” alkaa sekin puhtaalla kitaralla, mutta sama riffi jatkuu Marshallin läpi soitettuna vieden kappaletta kohti ensimmäistä säkeistöä. Biisissä on samantyylinen tamppaava basso ja pulssi kuin ”Rose On The Gravessa”, mutta tempo on reippaampi. Kertosäe on majesteettinen ja stemmaraitoja on laitettu sen verran runsaasti, että kertsilauluissa riittää massaa ja ilmaa. Jalka alkaa väkisinkin tampata kappaleen tahtiin. Jos ei ala, niin sitten on jaloissa jotain tosi pahasti vialla.

Kaksi seuraavaa kappaletta ”Breathing Fire” ja ”I Spit Venom” edustavat jälleen albumin täyteosastoa. Ei mitään erityisen hienoa, muttei toisaalta mitään vikaakaan. ”Breathing Fire” jyrää vauhdilla ja raskaalla kitarariffillään ja ”I Spit Venomissa” on kulmikas rumpukomppi, joka antaa biisille omaleimaisen ilmeen. Molemmat menevät osastoon ”ihan kiva”, mutta siltikin puoltavat paikkansa levykokonaisuudessa. Näin kovassa seurassa ne vaan vääjäämättä jäävät seinäruusuiksi ässäbiisien tyhjentäessä palkintopöydän.

Levyn päätös ”Shadow In My Heart” on hieno balladi ja sekin täsmälleen oikealla paikalla jättäen seesteisen ja rauhallisen tunteen. Kyseessä ei ole perinteinen puhtailla kitaroilla soitettu hidas veto, vaan särökitarat raastavat heti alkutahdeista loppuun saakka. Mistään pakollisesta balladista ei ole kyse vaan ”Shadow In My Heart” lyö hienosti viimeisen naulan komean levykokonaisuuden arkkuun. Tavallisesti en perusta fade out -lopuista, mutta tässä sekin jotenkin toimii hienosti. Albumi ikään kuin lipuu kaikessa hiljaisuudessa päätökseensä ja tilalle tulee hiljaisuus. Upea lopetus upealle levylle.

”Follow Me Into Madnessin” tuotanto kuulostaa ehkä nykykorvaan raa´alta ja sitä se tavallaan onkin. 1980-luvun loppupuolella ei oltu vielä keksitty digitaalista äänenkäsittelyä pro toolseineen päivineen ja kaikki mitä levylle haluttiin, piti soittaa aika lailla sellaisenaan sisään. Toki ääntä muokattiin jälkikäteen, mutta tuon ajan analogiset äänitykset kuulostavat aivan erilaisilta verrattuna nykypäivän turboahdettuun ja täyteen tuupattuun äänikuvaan. Soittimet erottuvat selkeästi ja oikeasti pystyy kuulemaan, mitä itse kukakin muusikko soittaa.

Tässä vaiheessa uraahan Tarotissa oli vielä kaksi kitaristia eli Marcon veli Zachary Hietala ja kahdella ensimmäisellä albumilla komppikitaraa käskyttänyt Mako H. Näin ollen kahden kitaran harmoniat olivat livenä helppoja toteuttaa samalla tavalla kuin ne levyillekin oli tehty. Seuraavalla albumilla Mako H.:n paikan tulisi ottamaan kosketinsoittaja Janne Tolsa ja täten bändin soundikin oli tuleva tämän seurauksena muuttumaan. ”Follow Me Into Madnessilla” tuottaja Halonen soitti tuon ajan mittapuulla kovalla syntetisaattorilla Oberheim Xpanderilla jonkin verran syntikkaosuuksia, mutta bändin varsinaiseen kokoonpanoon kosketinsoittaja liittyi siis vasta seuraavalla levyllä.

Albumin kansitaide on siinä mielessä erikoinen tapaus, että alkuperäinen kansi korvattiin myöhemmin uudella versiolla. Mikä ikinä lie sitten syy ollutkin niin kyllä alkuperäinen kansi oli selkeästi komeampi, vaikka camp-henkeä ja sarjakuvamaisuutta siitä löytyi ehkä liiankin kanssa. Uusi versio on ehkä hevimpi ja hevigenren mukaisesti vakavammin otettava, mutta yhdellä sanalla kuvattuna se on tylsä. Kumpikaan kansiversio ei ole missään nimessä mikään täysosuma, mutta onneksi ne eivät pysty pilaamaan loistavaa musiikillista sisältöä.

Marco Hietalan laulua ei voi kuin ihmetellä. Miehen tekninen osaaminen on huippuluokkaa ja tulkinta aivan huikeaa. Tarotissa hän tuskin koskaan olisi tullut saamaan ansaitsemaansa arvostusta, sillä bändi on kaikesta huolimatta jäänyt pienemmän piirin tietoisuuteen. Ainakin jos kansainvälisellä mittapuulla asiaa tarkastellaan. Onkin onni, että Nightwishissa Hietalan laulu on saanut koko raskaan musiikin maailman ihailun osakseen. Jos Marcon laulu on omaleimaista ja tunnistettavaa, samoin on velipoika Zacharyn kitaroinnin laita. Soitossa on jotain niin jätkämäistä ja itse opitun kuuloista, ettei voi kuin kunnioittaa ja kumartaa. Zachary Hietala tuskin koskaan pokkaa maailman teknisimmän hevikitaristin palkintoa, mutta täysin itseltään kuulostavan tyylin mies on onnistunut kehittämään. Sooloissa tapahtuu asioita, joita kovin moni edes keksisi kokeilla. Ja vibrakampi saa kyytiä. Väkisinkin alkaa hymyilyttää, kun miehen soittoa kuuntelee.

Tältä kuulosti kitaravetoinen melodinen suomalainen hevi vuonna 1988. Voisi kuvitella, jos asian äärellä oltaisiin oltu viisi vuotta aiemmin ja paikkana ei olisi ollut Kuopio vaan vaikka esimerkiksi Los Angeles tai Lontoo, olisi Tarotilla voinut olla saumansa iskeä läpi kansainvälisestikin. 1980-luvun lopulla tämänkaltainen hevi alkoi jo olla eilisen päivän juttu ja perinteisesti vielä täällä peräpohjolassa englanniksi lauletulla musiikilla on ollut vaikeuksia lyödä läpi. Tarot tästä yleisestä ilmapiiristä vähät välitti vaan julkaisi vuonna 1988 levyn nimeltä ”Follow Me Into Madness”. Levyn, joka vielä tänä päivänä kuulostaa relevantilta ja tuoreelta. Samaa ei pysty sanomaan suurimmasta osasta Suomessa tuohon aikaan julkaistuista sen ajan hengen mukaisista äänitteistä. Hattu päästä ja ”Follow Me Into Madness” soimaan. 30 vuotta vanha levy näyttää närhenmunat tämän päivän poppareille ja muka-rankoille alaviremörinäbändeille. Se rankkuus tulee jostain ihan muualta kuin teennäisestä pullistelusta. Se rankkuus tulee Kuopiosta!

9½/10

Teemu Kuosmanen

1.Descendants Of Power
2.Rose On the Grave
3.Lady Deceiver
4.Follow Me Into Madness
5.Blood Runs Cold/Happy End
6.No Return
7.I Don´t Care Anymore
8.Breathing Fire
9.I Spit Venom
10.Shadow In My Heart

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here