Skid Row – Subhuman Race (1995)

Skid Row tarjosi aikanaan raikasta ilmaa pöhöttyneen glamrockin laskuvuosille. Bändin kaksi ensimmäistä levyä ovat edelleen ansaitusti hard rock -klassikoita, joilla yhtye musersi kilpailijat alleen. Viisikko soitti tiukasti yhteen ja Scott Hillin sekä Snake Sabon kitaroissa oli särmää mitä muilta aikakauden bändeiltä ei löytynyt. Saman vaikutuksen Rachel Bolanin tiukka bassottelu ja sävellyslahjat yhdistettynä loistavan keulamiehen Sebastian Bachin maanisen vangitsevaan tulkintaan.

Liekki paloi nopeasti loppuun ja kolmannen levyn ”Subhuman Race” valmisteluun tauon jälkeen ryhtynyt bändi oli kriisissä. Välit Bachin ja muun yhtyeen välillä olivat tulehtuneet ja sävellyksistä pääasiassa vastanneet kitaristit sekä Bolan eivät tienneet mihin suuntaan viedä musiikkiaan grungen valtakaudella. Tuottajaksi saapui Metallican ja Mötley Crüen kanssa kultaa vuollut Bob Rock, eivätkä kemiat toimineet tässäkään suhteessa.

Kun kahdella ensimmäisellä levyllään Skid Row heilui moottorisahan kanssa ja metsää kaatui hehtaarikaupalla, tällä albumilla käsissä oli tylsääkin tylsempi taltta, jolla yhtye koittaa laiskasti kaivaa hittiä betoniseinästä. Levy sai aikanaan yllättävän hyviä arvosteluja, ja 1990-luvun puolivälin maailmaan sijouttuvana julkaisuna asian voi ymmärtää. 23 vuotta myöhemmin ongelmat tulevat väistämättä esiin. Biisit eivät lähde telineistä missään vaiheessa, yhtye yrittää musiikissaan pitää kiinni vanhasta menestyksen tuoneesta lähestymiskulmasta ja samalla siirtyä vuosikymmenen masentuneen synkkään soundimaailmaan. Paikoitellen kertosäkeissä haetaan tuolloin suosion huipulla olleen Alice In Chainsin tunnelmia. Skid Rowsta ei Alice In Chainsia saa tekemälläkään ja homma jää torsoksi. ”Slave To The Grindilla” vihan ja tarttuvuuden hienosti yhdistänyt bändi kuulostaa ”Subhuman Racella” vain väsyneeltä sekä mielensä pahoittaneelta.

Sebastian Bach käskee kuuntelijaa hakkaamaan itsensä sokeaksi, mutta näin tylsillä työkaluilla ei hakata ketään. Biisien teennäinen aggressio ei vakuuta ja Bach kuulostaa siltä kuin ei uskoisi sanaakaan siitä mitä laulaa. Miehen myöhemmillä soololevyillä on huomattavasti parempia esityksiä.

Levy on suurimmaksi osaksi kovin tuskaista kuunneltavaa. Rachel Bolan on todennut myöhemmin levytysten epäonnistuneen pahasti, ja mielipiteeseen voi kuuntelun jälkeen helposti yhtyä. Tuotanto ei ole onnistunut, levy kuulostaa kylmältä ja värittömältä, rummut kolisevat kolkosti eikä kitaroissa ole voimaa. Ainoastaan kitarasooloissa kuullaan hetkittäin hyviä oivalluksia ja soundi on niissä myös selvästi parempi. Kappaleet ovat samaa harmaata massaa. Singlenäkin julkaistu ”Into Another” on hetkellinen valopilkku sisältäen häivähdyksiä vanhasta Skid Rowsta, mutta kyseinen biisi ja muutamat onnistuneet kitarasoolot eivät tätä levyä pelasta. Seuraavana vuonna Bach sai kenkää yhtyeestä ja eräs aikakausi oli päättynyt. Onneksi molemmat osapuolet ovat jatkaneet uraansa ja saaneet kummatkin tahoillaan aikaan tätä viimeistä yhteistä työtään selvästi parempia tuloksia.

6+/10

Ville Krannila

1.My Enemy
2.Firesign
3.Bonehead
4.Beat Yourself Blind
5.Eileen
6.Remains To Be Seen
7.Subhuman Race
8.Frozen
9.Into Another
10.Face Against My Soul
11.Medicine Jar
12.Breakin’ Down
13.Iron Will

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here