Seremonia – Pahuuden äänet (2016)

[three_fourth]Psykedeelista heavya soittava kotimainen Seremonia julkaisi neljännen albuminsa ”Pahuuden äänet” 30.9.16. Bändin kolme aiempaa kiekkoa ovat menneet minulta ohitse, joten tartuin varsin mielenkiinnolla tähän levyyn.

Levy starttaa ujeltavalla ”Orjat”-kipaleella, jota voisi kuvailla maailmat räjäyttäväksi äänikollaasiksi. Tätä seuraava ”Sielun kuolema” on perverssillä tavalla tarttuva happohitti, joka upposi allekirjoittaneeseen. Nimikappale ”Pahuuden äänet” käynnistyy hyvinkin 1960-luvun psykedeliahengessä, ja muodostuen lopulta jopa tietynlaiseksi pastissiksi seuraavan vuosikymmenen kotimaiseen progressiiviseen rockiin vokalisti Noora Federlayn julistaessa hieman Joni Mitchelliä muistuttavalla äänellään tuhoa sekä kuolemaa. Noise rockin suuntaan kumartava ”Sähkölintu” palauttaa kuulijan keskelle kosmista äänimyrskyä mystisellä häröilyllään, ollen silti jollain tavalla hämmentävän koukuttava biisi. ”Ne ovat jo täällä” kulkee härskisti hiipien ja kuulijansa salakavalasti vietellen. ”Me kutsumme sitä” liikkuu puolestaan miltei punk-hengessä, kitarariffin poukkoillessa syntisesti biitin ympärillä. ”Riivatut” vie kuulijansa albumin jälleen takaisin painajaismaiseen tunnelmaan, kitarariffi ryntäilee ympäriinsä kuin LSD-tripille jäänyt Robert Fripp. Levyn kääntyessä loppusuoralle yhtye suuntaa Black Sabbath-henkisiin tunnelmiin ”Kuoleman planeetan” myötä Federlayn todetessa synkästi:

”Kaikki oli pelkkää valhetta. Paratiisia ei ollutkaan”

”Kaikki on lopussa. Kuoleva planeetta”

”Riudut ja kuolet” alkaa selkeällä riutumisella, bändin synkistellessä olan takaa. Riutumisosuuden jälkeen kuolema saapuu yllättäen duuri-sointujen muodossa. Hämmentävä biisi. Albumin viimeisenä kappaleena kuullaan ”Uusi aamu sarastaa,” joka yllättää pop-sävyisellä kitarariffillään. Sävellys julistaa jälleen kerran synkkää tulevaisuutta ihmiskunnalle, toimien samalla vallan mainiona lopetuksena käsissä olevalle komealle pitkäsoitolle.

Seremonian ”Pahuuden äänet” on hämmentävä levy. Periaatteessa tämä musiikki ei ole sellaista mistä pidän, mutta jostain kumman syystä hienosti 60-lukuiselta soundaava albumi osui maaliinsa. Musiikki ei ole todellakaan mitään jokapäiväiseen käyttöön tarkoitettua perusheviä, mutta Seremonia onnistuu jotenkin psykedeelisen häröilyllään väistämään genrensä pahimmat karikot ja tarjoamaan kuulijalle jotain uutta ja täysin erilaista.

8-/10

Ilkka Järvenpää

Seremonia Facebookissa

[/three_fourth] [one_fourth_last]

seremonia

1.Orjat
2.Sielun kuolema
3.Pahuuden äänet
4.Sähkölintu
5.Ne ovat jo täällä
6.Me kutsumme sitä
7.Riivatut
8.Kuoleman planeetta
9.Riudut ja kuolet
10.Uusi aamu sarastaa[/one_fourth_last]

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here