Scorpions – Blackout (1982)

Scorpions on ollut itselleni aina bändi, jonka jokaisella levyllä on maagiset – tai ainakin lähes maagiset – hetkensä, mutta toisaalta lähes jokaisella levyllä on myös liikaa täytekappaleita, jotta albumikokonaisuudet jaksaisivat kantaa alusta loppuun. Sangen epätasaista materiaalia siis. Tämä pätee myös vuonna 1982 julkaistuun ”Blackoutiin,” joka aikanaan toimi porttina saksalaisbändin maailmaan. Nuoren miehen silmään pisti levyn kansikuva, jossa viiksimies side päässään ja haarukat silmissään lyö päänsä lasin läpi. Tuon on pakko olla kova levy! Kannessa muuten vastoin joidenkin luuloa ei suinkaan ole kitaristi Rudolf Schenker, vaan itävaltalais-irlantilainen taiteilija Gottfried Helnwein. Viikset hämäävät.

Avauskappaleena toimiva levyn nimibiisi ”Blackout” katkoo oksat heti alkuunsa. Alkuriffi ja sen päälle Matthias Jabsin soittama sooloilu eivät jätä sijaa arvailulle. Rivakkatahtinen melodinen rokkeri kaikessa yksinkertaisuudessaan kertoo heti kättelyssä, mistä Scorpionsissa on parhaimmillaan kyse. Kitarat jyräävät ja Klaus Meine laulaa omintakeisella soundillaan komeasti. Kakkosraita ”Can´t Live Without You” rokkaa perusvarmasti ja varsinkin säkeistö toimii hienosti. Kertosäe vähän lässähtää ja jotenkin nimenomaan siltä olisi odottanut enemmän. ”No One Like You” kääntää kurssin jälleen nousujohteiseksi, vaikka biisi tempoltaan ja tunnelmaltaan onkin edeltäviä rauhallisempi. Kappaleeseen on loihdittu todellinen tappokertsi ja tässä jälleen yhtye on omimmalla maaperällään. Levyn nelosraita ”You Give Me All I Need” kulkee samoilla urilla kuin edellinen biisi: puhdasta kitaraa säkeistössä ja killerikertosäe päälle. Näistä on loistava Scorpions-ralli rakennettu.

”Now!” nostaa jälleen intensiteettiä ja nyt painetaan kaasupoljinta syvemmälle. Tämähän toimii kyllä, mutta jotenkin tämän biisin kohdalla alkaa levyn sisällöllinen alamäki. Bändi rokkaa ja homma toimii, mutta tästä puuttuu se jokin, mikä levyn alkupuolen kappaleista löytyy. ”Dynamite” kuitenkin tuo hetkellisen lääkityksen vaivaan ja heti alkuriffistä lähtien aitaa kaatuu. Kappaleeseen on saatu puristettua iso annos adrenaliinia ja testosteronia ja näillä lääkkeillä vauhtipala kantaa finaaliin. ”Arizonan” alkuriffi on jaksanut aina herättää ihmetystä, sillä seuraavalla lopullisella läpimurtolevyllään ”Love At First Stingillä” olevan megahitin ”Rock You Like A Hurricanen” alku on lähes identtinen. Paitsi, että se on parempi. Tuntuu, että bändi on kopioinut itseltään riffin, jonka on jalostanut tarttuvammaksi ja sillä valloittanut maailman muutamaa vuotta myöhemmin. Joka tapauksessa ”Arizona” on levyn heikompaa antia ja ei sisällä varsinaisesti mitään, mikä jäisi mieleen.

”China White” on kummallinen kappale, joka ei ala kunnolla eikä tunnu myöskään loppuvan koskaan. Hidastempoinen yli kuusiminuuttinen tamppaus, jossa ei ole melodiaa eikä oikein kunnon kertosäettäkään. Outo biisi Scorpionsin tekemäksi. Levyn lopettava ”When The Smoke Is Going Down” ohjaa jälleen bändin yhdelle vahvuusalueelleen eli balladiosastolle. Kyseisen taiteenlajin yhtye on vuosikymmenten aikana jalostanut huippuunsa ja tämäkin kappale täyttää paikkansa Scorpionsin kovien heviballadien jatkumossa. Kovasti se kuulostaa varsinkin alultaan samalta kuin yhtyeen suurin slovari eli pari vuotta myöhemmin päivänvalon nähnyt ”Still Loving You”. Jälkimmäisen kappaleen sfääreihin biisi ei kuitenkaan nouse, mutta mukava pikkunätti lopetus albumille se kuitenkin on.

”Blackout” oli selkeää jatkoa jo oikeastaan kolme vuotta aiemmin ”Lovedrive”-albumilla alkaneelle melodisemmalle sekä hittihakuisemmalle suunnalle. Noihin kolme vuotta aikaisempiin hetkiin liittyy myös yksi tärkeä bändisoundia muuttanut miehistönvaihdos eli kitaristi Matthias Jabsin liittyminen mukaan. Jabs toi mukanaan melodisuutta sekä yksinkertaisia tarttuvia kitarasooloja ja lickejä, joita mies tiputtelee sinne tänne sopiviin väleihin lähes jokaisessa biisissä. Mukavaa lisäväriä tyylitajuiselta soittajalta. Rudolf Schenker hoitaa komppikitaristina oman tonttinsa moitteetta ja alataajuuksien miehet basisti Francis Buchholz ja rumpali Herman Rarebell soittavat sen, mikä pitääkin. Klaus Meine koki ”Blackoutin” äänitysten aikaan todellisen laulajan kiirastulen eli häneltä meni ääni ja hetken näytti jo siltä, että miehen laulut on laulettu. Bändi ehti pyytää uudeksi laulajakseen Don Dokkenia, joka esiintyikin demoilla, mutta äänihuulten leikkauksen läpikäynyt Meine koki ihmeparantumisen ja kuntoutui takaisin ruotuun. Miehen suoritus levyllä on loistelias ja laulumelodiat pelastavat paljon varsinkin muutamissa albumin loppupään kappaleissa.

Levyn alku on melodisen hard rockin/hevipopin juhlaa, mutta mitä pidemmälle edetään, sitä köykäisemmäksi materiaali käy. Kakkospuolella muutamat biisit ovat suoraan sanottuna tylsiä ja mitäänsanomattomia. Onneksi alkupuoli pelastaa paljon ja sen vuoksi ”Blackout” kuitenkin ehdottomasti kuuluu yhtyeen onnistuneempaan osastoon. Albumi oli tavallaan esisoittoa sille, mitä muutaman vuoden kuluttua oli tulossa. Takana oli jo useampia melkein täysosumalevyjä, mutta tässäkään kohtaa ei vielä osuttu ihan keskelle tikkataulua. Seuraavalla albumillaan Scorpions tulisi sen sijaan osumaan häränsilmään ja sen jälkeen mikään ei enää olisi ennallaan.

8+/10

Teemu Kuosmanen

1. Blackout
2. Can’t Live Without You
3. No One Like You
4. You Give Me All I Need
5. Now!
6. Dynamite
7. Arizona
8. China White
9. When The Smoke Is Going Down

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here