Phil Campbell And The Bastard Sons: The Age of Absurdity (2018)

Entiset Motörhead-miehet Mikkey Dee ja Phil Campbell ovat Lemmy Kilmisterin kuoleman jälkeen molemmat olleet varsin aktiivisia. Deen tapauksessa areenat eivät ainakaan pienentyneet miehen loikattua Scorpionsin rumpujakkaralle, Campbellin vastaavasti palatessa (ainakin toistaiseksi) juurilleen ”äpäräpoikiensa” kanssa vääntämään hikistä rokkenrollia pääasiassa klubiympyröissä. Otin aiemmin yhden EP:n julkaisseen orkesterin debyyttilevyn  kuunteluun (luonnollisesti muutaman sihijuoman kera) Hra Kilmisterin kuoleman 2-vuotispäivänä ja Campbellin, kolmen oman ja yhden laina äpäräpojan levyn osoittautui seuraavanlaiseksi:

The Age of Absurdity rysähtää käyntiin hyvinkin Motörhead-henkisellä Ringleaderilla, joka toimii komeasti, mutta en voi välttyä ajatukselta, kuinka komeasti ralli potkisi jos konehuoneesta vastaisi Mikkey Deen kaltainen ihmishaupitsi muutamaa kaliberia pienemmän Dane Campbellin sijaan. Toisena kuultava Freak show menee Airbourne-henkisellä rokkilinjalla, mutta kolmantena kehiin pärähtävä Skin and Bones muistuttaa taas Motörheadia. Tällä kertaa vertailu osuu yhteen 2000-luvun dropped D-vireessä jyräävän version kanssa ja mikäs siinä, sillä sen verran komeasti ralli kulkee. Neljäntenä kuultava Gypsy kiss rokkaa suoraviivaisesti, ollen melko selkeä pastissi Isä Campbellin historiaan, tosin biisin väliosa kaksiäänisine kitaroineen on jotain aiemmasta poikkeavaa. Viidentenä kuultava Welcome to hell lupasi jo nimellään paljon ja ilkeän riffin varassa kulkeva biisi nousikin yhdeksi albumin suosikkibiisikseni. Mainiota biisiä seuraa toinen suosikkini levyltä, eli huuliharpun sävyttämä hitaasti hiipivä ilkeä Dark days. Biisi on ehtaa kaljoittelumusiikkia, Isä Philin komean soolon kruunatessa kipaleen. Albumin jälkimmäinen puolisko jatkaa tällä suoraviivaisen runttauksen ja raskaampien kipaleiden vuorottelulla, joista omaksi suosikseni nousivat alle kaksi minuuttia kestävä Danko Jones-henkinen räkäisy Drop the needle ja levyn päättävä, jopa balladisävyjä tavoitteleva Into the dark.

Mitä levystä jäi käteen? No ainakin se, että Isä Phil ja pojat on leiponut kasaan varsin komean debyytin. Mitään uutta tai mullistavaa bändi ei edes yritä tarjota, vaan orkesteri luottaa suoraviivaisen raskaan rokin voimaan. Phil Campbellin historian takia levyä on vaikea kuunnella ilman pientä vertailua Motörheadiin, joten pakkohan se on itsekin tehdä, eli Bastard Sonsin debyytistä on selkeästi poimittavissa Motörhead-vaikutteet, mutta siinä missä ”emobändin” musasta oli poimittavissa 50-luvun rock & roll-viboja, niin Bastard Sonsin musiikista nämä viitteet ovat jääneet aika lailla sivuun ja niiden rinnalla kuullaan siellä täällä pientä flirttailua 2000-luvun suosittujen raskaan rokin pumppujen (esim. Stone Sour) kanssa. Nämä vaikutteet ovat kuitenkin aika pieniä, orkesterin keskittyessä pääasiassa räkäiseen rokkaamiseen. Eli ei ollenkaan hassumpi levy, jonka suosittelen nautittavaksi useamman oluen kera mielellään yläkroppa paljaana.

7/10

Ilkka Järvenpää

01. Ringleader
02. Freak Show
03. Skin and Bones
04. Gypsy Kiss
05. Welcome To Hell
06. Dark Days
07. Dropping The Needle
08. Step Into The Fire
09. Get On Your Knees
10. High Rule
11. Into The Dark

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here