Phil Campbell And The Bastard Sons: The Age of Absurdity (2018)

Entiset Motörhead-miehet Mikkey Dee ja Phil Campbell ovat Lemmy Kilmisterin kuoleman jälkeen molemmat olleet varsin aktiivisia. Deen tapauksessa areenat eivät ainakaan pienentyneet miehen loikattua Scorpionsin rumpujakkaralle, Campbellin vastaavasti palatessa (ainakin toistaiseksi) juurilleen ”äpäräpoikiensa” kanssa vääntämään hikistä rockia pääasiassa klubiympyröissä. Otin aiemmin yhden EP:n julkaisseen yhtyeen debyyttilevyn kuunteluun (luonnollisesti muutaman sihijuoman kera) Lemmyn kuoleman 2-vuotispäivänä ja Campbellin, kolmen oman sekä yhden lainaäpäräpojan tuotos osoittautui seuraavan laiseksi.

”The Age of Absurdity” rysähtää käyntiin hyvin Motörhead-henkisellä ”Ringleaderilla”, joka toimii komeasti. En voi silti välttyä ajatukselta, kuinka komeasti ralli potkisi jos konehuoneesta vastaisi Mikkey Deen kaltainen ihmishaupitsi muutamaa kaliberia pienemmän Dane Campbellin sijaan. ”Freak Show” menee Airbourne-henkisellä rokkilinjalla, mutta kolmantena kehiin pärähtävä ”Skin And Bones” muistuttaa taas Motörheadia. Tällä kertaa vertailu osuu yhteen 2000-luvun dropped D-vireessä jyräävän version kanssa ja mikäs siinä, sillä sen verran komeasti biisi kulkee.

”Gypsy Kiss” rokkaa suoraviivaisesti ollen selkeä pastissi Isä Campbellin historiaan, tosin biisin väliosa kaksiäänisine kitaroineen on jotain aiemmasta poikkeavaa. ”Welcome To Hell” lupasi jo nimellään paljon ja ilkeän riffin varassa kulkeva kappale nousikin yhdeksi albumin suosikeistani. Mainiota vetoa seuraa toinen oma valinta, eli huuliharpun sävyttämä hitaasti hiipivä ja ilkeä ”Dark Days”. Biisi on ehtaa kaljoittelumusiikkia, Philin komean soolon kruunatessa kipaleen.

Albumin jälkimmäinen puolisko jatkaa tällä suoraviivaisen runttauksen ja raskaampien kappaleiden vuorottelulla, joista parhaiksi nousivat alle kaksi minuuttia kestävä Danko Jones -henkinen rääkäisy ”Drop The Needle” ja levyn päättävä, jopa balladisävyjä tavoitteleva ”Into The Dark”.

Mitä levystä jäi käteen? No ainakin se, että Phil poikineen ovat leiponeet kasaan varsin komean debyytin. Mitään uutta tai mullistavaa bändi ei edes yritä tarjota, vaan luotetaan suoraviivaisen raskaan rockin voimaan. Phil Campbellin historian takia levyä on vaikea kuunnella ilman pientä vertailua Motörheadiin ja Bastard Sonsin debyytistä on selkeästi poimittavissa Motörhead-vaikutteita. Siinä missä ”emobändin” musiikista oli poimittavissa 1950-luvun rock & roll-viboja, niin Bastard Sonsilta nämä viitteet ovat jääneet aika lailla sivuun ja niiden rinnalla kuullaan siellä täällä pientä flirttailua 2000-luvun suosittujen raskaan rockin pumppujen (esim. Stone Sour) kanssa. Nämä viittaukset ovat kuitenkin pieniä, yhtyeen keskittyessä pääasiassa räkäiseen rokkaamiseen. Eli ei ollenkaan hassumpi levy, jonka suosittelen nautittavaksi useamman oluen kera sekä mielellään yläkroppa paljaana.

7/10

Ilkka Järvenpää

1. Ringleader
2. Freak Show
3. Skin and Bones
4. Gypsy Kiss
5. Welcome To Hell
6. Dark Days
7. Dropping The Needle
8. Step Into The Fire
9. Get On Your Knees
10. High Rule
11. Into The Dark

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here