Paradise Lost – The Plague Within (2015)

[three_fourth]Yksi 90-luvun merkittävimpiä doom/gootti-yhtyeitä Paradise Lost tekee paluuta juurilleen uudella albumillaan. Jos edellinen albumi Tragic Idol (2012) antoi jo viitteitä raskaammasta menosta, niin nyt kuuntelija nykäistään osittain suoraan Gothicin, Shades Of Godin sekä Iconin maisemiin. Nostalgisessa mielessä tämä oli ainakin itselle yksi vuoden merkittävimpiä julkaisuja. Ja niin hyvältä kuin se kuulostaakin, niin totuus ei vastaa ihan odotuksien luomaa mielikuvaa.

Vaikka muutosta onkin tapahtunut, niin ero ei ole ihan niin suuri kuin alkujaan odotti. Edelleen raskaat ja selkeät riffit kuljettavat kappaleita eteenpäin tarttuvien melodioiden saattelemina. Suurin ja miellyttävin muutos onkin lopulta laulaja Nick Holmesin örinän ja puhtaan laulun tuoma kontrasti, mikä on levyn ehdoton voimavara. Tuntuukin pelottavalta ajatella, että siitä on yli 20 vuotta kun Holmes edellisen kerran yhtyeessä on käyttänyt matalampaa äänirepertuaariansa. Paluu vanhaan tuntuu vokaalien osalta kuitenkin turvalliselta ja parissa kymmenessä vuodessa marinoitunut ääni sopii mainiosti albumin alavireisiin kitaroihin sekä synkkään tunnelmaan. Vertaus esimerkiksi vuonna 1999 ilmestyneeseen ”Hostiin” on kuin yö ja päivä.

Vaikuttiko sitten Nick Holmesin pesti Bloodbathissa ja Greg Mackintoshin Vallenfyre-projekti The Plague Within ilmeeseen? Totuus voi olla tarua ihmeellisempää, mutta jotenkin tuntuu että Paradise Lostin ”paluu menneisyyteen”- osiolle oli tilausta ja yhtye vastasi fanien odotukseen. Yhtyeen itsensä mukaan albumia lähdettiin säveltämään avoimin mielin joten lopputulema ei ole kovin kaukaa haettua.

Onko sitten The Plague Within jatkumo 90-luvun menestyslevyille? Mielestäni on ja ei ole. Albumi ei ole kovin helposti lähestyttävä ja laahaavammat kappaleet saavat sen kuulostamaan pidemmältä kuin todellisuudessa on. Kun ”Beneath Broken Earth” sekä ”Sacrifice The Flame” peräjälkeen painostavat unenomaisen synkällä tunnelmallaan, niin levyn keskivaihe tuntuu jäävän vedenjakajaksi koko albumille. Levyn loppu meneekin sävellysten osalta keskinkertaisuuden nimissä, vaikka piristeenä ”Flesh From Bonessa” päästellään menemän kovemmalla ryminällä. Viimeistään rockveto ”Cry Out” tekee ne syvimmät lohkeamat albumin kokonaisuuteen. Parhaimmat kappaleet löytyvätkin ns. levyn ”A-puolelta”. Biisit kuten ”No Hope In Sight”, ”Terminal” sekä ”Punishment Through Time” kiilaavat kevyesti 90-luvun klassikkojen joukkoon.

Soundillisesti levy on vahvaa tekoa joka tuntuu vatsanpohjassa asti. Alavireinen ja murea kitarasoundi peilailee hienosti 90-luvulle. Valitettavasti tässä tapauksessa tasapainoinen äänimaailma ei pelasta sävellyksien epätasaisuutta. Levyn alkupuoli on kumminkin sen verran vahvaa tekoa, että levyä voi hyvin suositella raskaamman musiikin ystäville. Yhtyeen faneille tämä on tietenkin itsestäänselvyys ja kyllähän tämän parissa aika kuluu kesäauringossa maaten, ja kyllä ne tummat pilvetkin sieltä ilmestyvät.. sen voin luvata.

8 / 10

Juha Karvonen

[/three_fourth]
[one_fourth_last]
paradiselostplaguecd
1. No Hope in Sight
2. Terminal
3. An Eternity of Lies
4. Punishment Through Time
5. Beneath Broken Earth
6. Sacrifice the Flame
7. Victim of the Past
8. Flesh from Bone
9. Cry Out
10. Return to the Sun[/one_fourth_last]

 

 

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here