Ozzy Osbourne – The Ultimate Sin (1986)

Luvassa on muistoja 30 vuoden takaa. Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy nykypäivän kyynisillä silmillä epäedulliseen levyn kanteen. Joskus Ozzy Osbournen kiistelty teos ”The Ultimate Sin” on ollut julisteena seinälläkin, mikä osoittaa nostalgian voiman. Jokainen voi miettiä mitä kannessa esiintyvällä green goblin-Ozzylla ja demoninaisella on tekemistä sen perimmäisen synnin kanssa.

Edelliseltä Ozzy-albumilta ”Bark At The Moon” sävellyskrediittinsä poistamaan joutunut kitaristi Jake E. Lee asettui poikkiteloin jo levytysten alkuvaiheessa ja vaati osuuksia kustannusoikeuksista ennen kuin suostui kirjoittamaan nuottiakaan. Pitkäaikainen luottobasisti Bob Daisley vastasi puolestaan jälleen suurimmasta osasta sanoituksia. Lee sai tahtonsa läpi ja nimensä krediitteihin, mutta ennen levytyksiä takavasemmalle poistunut Daisley pyyhittiin niistä pois.

Miksauspöydän takana vastuussa ollut Ron Nevison oli aikakauden tunnetuimpia nupinkääntäjiä ja tuottaisi seuraavana vuonna Kissin pop-hittilevyn ”Crazy Nights.” Kaupallista soundia levylle siis haettiin ja siinä on pääosin onnistuttu. Jo nimikappaleesta lähtien kuullaan melodisempaa otetta ja Randy Rhoadsin ajan raskaammat kitarariffit loistavat pääasiassa poissaolollaan. Koskettimet ovat vahvassa roolissa. Lee tyytyy näyttämään osaamistaan lyhyissä sooloissa, jotka ovat kuitenkin hienoja ja todistavat miehen olleen aliarvostettu soittaja.

Itse sovitukset ovat selvästi yksinkertaisempia ja useissa kertosäkeissä tyydytään toistamaan biisin nimeä. Nimikappale ja ”Secret Loser” toimivat näinkin mukavasti. Mutta kun kehiin laitetaan ”Thank God For The Bomb” ja ”Lightning Strikes,” kuuntelija alkaa nopeasti puutua kaavaan. ”Fool Like You” on puolestaan selkeästi kakkosluokan materiaalia ja tätä myötä ensimmäiset keskinkertaiset sävellykset ilmestyivät Ozzyn tuotantoon. Levyn nimeksi oli hetken aikaa ehdolla ”Killer Of Giants,” joka on hieman Black Sabbathin kaikuja tuova varsin laadukas voimaballadi. Vastapainoksi ”Never” saa haukottelemaan syvään ja levy tuntuukin etenevän hyvin ailahtelevissa merkeissä. Osansa saattoi olla Osbournen henkilökohtaisella elämäntyylillä, joka oli levytysten aikoihin huume- ja alkoholisekoilujen taitoskohdassa.

Levyn keskipisteenä voidaan pitää sen päättänyttä ”Shot In The Darkia”, joka usein muistetaan nostaa tältä albumilta esiin. Kiistatta biisi on hieno ja paljon vuoden 1986 kevyempiä tunnelmia mieleen tuova koskettimien hallitsema kokonaisuus, lapsuuden stereoiden vakiokamaa. ”The Ultimate Sinille” uutena basistina saapunut Phil Soussan kirjoitti kappaleen ennen liittymistään Ozzyn bändiin. Hitti oli tuloksina, mikä johti kasvaviin riitoihin kun alettiin taittaa peistä rahoista. Myöhemmin kustannuskiistat ovat johtaneet useisiin oikeustaisteluihin Soussanin kanssa. Tästä syystä kaikki Ozzyn albumit, joissa biisi esiintyy, on jätetty uudelleen julkaisematta näiden kahinointien jälkeen. Eli mikäli hyllyynsä ei halua vuoden 1995 remastereita on tyytyminen alkuperäiseen CD-versioon. Melko jykevästi tämäkin silti stereoista soi.

”The Ultimate Sin” on loppujen lopuksi kuuntelemisen arvoinen, mutta selvästi ongelmallinen albumi. Kaupallinen soundi ei istunut Ozzylle erikoisen hyvin, vaikka itsessään levy oli hieman vesitettyä kitarasoundia lukuun ottamatta hyvin tuotettu. Jake E. Leelle näytettiin nopeasti ovea ja jo seuraavalla levyllä ”No Rest For The Wicked” palattiin tuttuun ja toimivaan Ozzy-muottiin. Kyllä ”Shot In The Dark” silti jälleen hymyn huulille toi, ja viimeisten 20 vuoden Ozzy-tuotanto sentään selätetään melko helpolla otteella.

7+/10

Ville Krannila


1.The Ultimate Sin
2.Secret Loser
3.Never Know Why
4.Thank God For The Bomb
5.Never
6.Lightning Strikes
7.Killer Of Giants
8.Fool Like You
9.Shot In The Dark

 

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here