Motörhead – Overkill (1979)

Motörheadin toinen albumi, joka levytettiin klassisella kokoonpanolla Lemmy Kilmister – Fast Eddie Clarke – Philty Animal Taylor, totteli nimeä ”Overkill” ja julkaistiin 40 vuotta sitten ympäri maailmaa luomaan Motörheadmaniaa sekä vauhdin nälkää. Kun tätä levyä vertaa yhtyeen ensimmäiseen boogiepohjaiseen LP:seen, huomaa aggression kasvaneen ja melodiakoukkujen lisääntyneen. Myös biisien kirjoituskrediitit on jaettu koko bändille, mikä kertoo hyvästä yhteishengestä. Rumpali Taylor tuskin kitarariffejä levylle oli kirjoittanut. Ja koska kyseessä on kolmihenkinen yhtye, ovat instrumenttien hallinta ja sovitusratkaisut tärkeässä roolissa biisirakenteiden kannalta. ”Overkill” on tämän huiman kokoonpanon ensimmäinen klassikkostatuksen omaava yhteinen albumi ja jatkoa piisasi tämän jälkeen vielä kolmen studiolevyn sekä yhden livekiekon verran.

Kun ajattelee maailmaa vuonna 1979, on nimikappale ”Overkill” ollut varmasti aikoinaan pommi vasten kasvoja. Koko kappaleen mitan pauhaavat tuplabassarit ja Lemmyn räkäinen Rickenbacker-basso luovat vankan pohjan, jolle Fast Eddie maalaa tehokasta kitarariffiä jättäen hienosti tilaa Lemmyn tulkinnalle, jota myös lauluksi kutsutaan. Vaikka kappaleessa on näennäisisti kiire, ei se oikeasti mikään raketti nykypäivän mittapuulla mitattuna ole. Boogie on kuitenkin kohdallaan ja tästä tulee edelleen mieleen kiskoilla vääjäämättömästi etenevä höyryjuna, joka ei pysähdy edes silloin kun kappaleen pitäisi loppua. Jopa tällä studioversiolla biisi laitetaan käyntiin vielä kaksi kertaa uudelleen Philty Animalin rumputulella. Tätä hienoa tehokeinoa myös käytettiin tulevilla Motörhead-keikoilla hamaan tappiin asti aina kun kappaleen vuoro setissä koitti.

Myös seuraavana tuleva ”Stay Clean” oli vakiokamaa lavoilla ja vaikka kappale on hidastempoisempi, toimii se hienosti biisin letkeän grooven sekä leijuvan tunnelman vuoksi. Tällä raidalla kuullaan myös komeata instrumenttien hallintaa Lemmyn bassosoolon ja Clarken kitarasoolon muodossa. ”(I Won´t) Pay Your Price” on yksinkertainen roketti, joka tuo mieleen halkojen hakkuun hauskalla tavalla. Poissa on unenomainen leijuva groove, joka kuljetti ”Stay Cleania” ja nyt tilalle on astunut marssittava beat neljäsosahaitsukompin tahdittamana. Tämä jää hieman välipalan osaan parin klassikkoraidan jälkeen, vaikkei mikään huono kappale ole.

”I´ll Be Your Sister” on jälleen tarttuvampi ja rullaavampi veto pitkälti Taylorin letkeän rumputyöskentelyn vuoksi. Löytyy tavaramerkiksi muodostuneita haitsunavauksia, hyviä rumpufillejä, mutta myös muille instrumenteille tilaa antavaa biittiä, joka tekee Philty Animalista loistavan rumpalin. Hän soittaa kappaleen ehdoilla ja elävöittää sitä hyväksi havaitsemillaan keinoilla ilahduttavasti. Vaikka ei albumin kärkibiiseisin kuulukaan, kuuntelee tämän mielellään. Luultavasti myös soittohommista tietämättömät pitävät tätä hyvänä biisinä, jota ei ikävä kyllä livenä myöhempinä vuosina kuultu. ”Capricorn” sitä vastoin kuultiin ja pidän tätä vaisuna ja tylsänä valintana, koska albumin kappalemateriaali sisältää paljon tarttuvampia raitoja. Hattua tosin täytyy nostaa Fast Eddien kitarakuvioille ja komeille sooloille, jotka luovat kappaleeseen aavemaista sekä synkkää tunnelmaa tehostaen biisin painostavuutta entisestään.

Albumin B-puolelle saavuttaessa vedetään hihasta ässä ”No Classin” muodossa. Se nauttii klassikkobiisin statusta ja on heittämällä yksi albumin parhaista raidoista. Kaikki Motörheadin keikoilla käyneet ovat kappaleen kuulleet, koska tätä bändi tykkäsi vetää livenä ymmärrettävistä syistä. Lyhyt, terhakas iskusävelmä, joka laittaa jalan tamppaamaan tahtia on oiva valinta tuomaan yleisöön sopivaa moottoripääpöhinää ja janoamaan lisää samanlaista klassista Motörheadia. ”Damage Case” sitä onnistuu tarjoilemaan hienolla tavalla ja on tämän albumin hieman varjoon jäänyt unohdettu helmi. En keksi biisistä mitään huonoa sanottavaa, koska sen rakenne toimii, yksilösuoritukset suorastaan häikäisevät ja kertosäettä tekee mieli hoilata mukana. Näin kappaleen pitää temmata kuulija mukaansa koko kolmen minuutin mitallaan.

Koska kyseessä on Motörhead, jatkoa piisaa heti seuraavina tulevien ”Tear Ya Downin” ja ”Metropolisin” soinnuin. Ensin mainittu on jälleen paitsioon jäänyt helmi jota olisi voinut soitella livenä silloin tällöin, vaikka ”Capricornin” tai ”Metropolisin” sijaan. Ilmeisesti ”Metropolis” oli Lemmylle hyvin rakas sävellys, koska se kuultiin livenä hyvin usein. Keskitempoinen biisi on jälleen Fast Eddien näytön paikka ja Clarke pääsee tässä vinguttamaan oikein olan takaa useaan otteeseen rytmiryhmän tukiessa työskentelyä parhaansa mukaan. ”Limb From Limb” on kuin kaksi biisiä yksissä kuorissa alkaen keskitempoisella ja mukaansa tempaavalla kitarakuviolla, joka kasvattaa itsensä tuplasti nopeammaksi jyräksi koko loppusovituksen ajaksi. Mielenkiintoinen kuriositeetti tämän biisin kohdalla on se, että Lemmy lurauttaa kappaleen toisena tulevan kitarasoolon.

Vaikka ”Overkill” nautti Motörheadin katalogissa klassikkostatusta, on se silti biisimateriaaliltaan kaksipiippuinen. Vaikka albumilla on monta mahtavaa kappaletta, on seassa myös vahvojen biisien varjoon jääviä tuotoksia, eikä tässä vaiheessa uraa nopeuksiin ole vielä laitettu kierroksia kovin merkittävästi nimiraitaa lukuun ottamatta. Silti albumissa on outoa vetovoimaa ja siihen tulee palattua usein, kun haluaa nauttia wanhasta klassisesta Motörhead-soundista. Toivottavasti siellä mihin äijät ovat menneet raikaa tänä iltana ”Overkill” nupit kaakossa!

8½/10

Tomi Nousiainen-Gunnar

1. Overkill
2. Stay Clean
3. (I Won’t) Pay Your Price
4. I’ll Be Your Sister
5. Capricorn
6. No Class
7. Damage Case
8. Tear Ya Down
9. Metropolis
10. Limb From Limb

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here