Marilyn Manson – Mechanical Animals (1998)

Shokeeraavan rockin ja teollisuusmetallin ikoni Marilyn Manson nousi maailman tietoisuuteen 1990-luvun puolivälin tienoilla. Vuoden 1996 levyllään ”Antichrist Superstar” laulaja oli räjäyttänyt pankin ja tunnustettiin pian yhdeksi Amerikan kovimmista rock-tähdistä. Trent Reznorin (Nine Inch Nails) ohjauksessa syntynyt teollisen rockin ja metallin fuusio Mansonin kohua herättäneen esiintymisen sekä oudolla tavalla kiehtovan äänen saattelemana oli olennainen osa vuosikymmenen soundtrackia. MTV pyöritti ”The Beautiful People”- videota jatkuvalla rotaatiolla ja Mansonin persoonalliset kasvot tulivat tunnetuksi ympäri maailmaa.

Seuraava albumi ”Mechanical Animals” ilmestyi pari vuotta myöhemmin. Se jatkoi edeltäjänsä linjaa ja tarinaa, mutta nyt ulosantia oli muokattu kaupallisemmaksi ja biiseihin on haettu enemmän melodisuutta sekä tarttuvuutta. Tämä huomioiden ei ollut ihme, että levy nousi nopeasti ilmestymisensä jälkeen listaykköseksi. Levyllä Manson haki vaikutteita aina 1970-luvulta ja erityisesti David Bowien Ziggy Stardust-hahmosta. Tämä käy selväksi jo kansitaiteesta. Glam rock vaikutteiden sisään tuominen 1990-luvun lopulla kuulosti vaaralliselta ratkaisulta, mutta tässä kohtaa pelattiin kortit oikein. ”Mechanical Animals” on omalla sarallaan raskaan musiikin vaikeimman vuosikymmenen parhaita levytyksiä.

Kyseessä on edeltäjänsä tavoin konseptialbumi, jossa Manson esittää androgyynisenä hahmona Bowien kaltaista kaksoisroolia sekä Omegana, että huumeriippuvaisena glam rock-tähtenä Alphana eli toisin sanoen omana itsenään. Levy on jaettu kahtia näiden hahmojen välillä ja kansivihossa biisit on eroteltu selkeästi kahteen osaan. Sanoituksissa vilahtelevat tutut aiheet tunnottomuudesta ja huumeista alkaen. Avaussinglenä julkaistu ”The Dope Show” päihitti menestyksessä jopa edeltäjänsä yltäen listaykköseksi ennätysajassa. Se on edelleen kaupallinen ja vakuuttava sävellys, mutta levyltä löytyy vielä parempaa materiaalia.

Mechanical Animals oli yhtye Mansonin Omega- roolin takana, mutta nimibiisi kuvasi laulajan omaa edellisen levyn supermenestyksen käsittelyä. Samalla linjalla jatkaa myös singlenä ja Matrix-elokuvassa julkaistu “Rock Is Dead.” Biisi on klassinen teollisuusmetallirokkari, joissa Manson oli parhaimmillaan. ”I Don’t Like The Drugs (But The Drugs Like Me)” on tarttuvuudessaan erinomainen näyte siitä, kuinka riskialtis aihe voitiin ottaa käsittelyyn massamenestykseen johtavalla tiellä. Biisi pohjaa vahvaan funk-rytmiin, jonka tahtiin Mansonin ja naiskuoron yhteislaulu alkaa lopussa muistuttaa ironista kyllä jopa gospel-musiikkia.

”The Speed Of Pain” alun akustisen kitaran säestämänä on kaunista ja raakaa tunnelmointia, jota Mötley Crue oletettavasti tavoitteli edellisen vuoden karmeasti epäonnistuneella ”Generation Swine” levyllä. Huippuhetki on säästetty viimeiseksi. Mahtava ”Coma White” kasvaa melankolisen aloituksen myötä uhkaavaksi ylistyslauluksi. Manson toteaa lopuksi lakonisesti, etteivät mitkään maailman huumeet pelasta häntä itseltään.

Keskiössä albumilla ovat luonnollisesti Mansonin vokaalit, jotka itkevät, kuiskaavat ja tarvittaessa huutavat kun kappaleen sovitus sitä vaatii. Taustabändin arvoa ei silti sovi vähätellä. Luottomies Twiggy Ramirez hoitaa kaikki kitara ja basso-osuudet, Ginger Fish on rummuissa ja Madonna Wayne Gacy tekee hienoa taustatyötä koskettimissa. Koko tällä levyllä soittanut yhtye on sittemmin kadonnut Mansonin palveluksesta ja nykyään miehen taustalla vaikuttavat enimmäkseen sessiomuusikot.

Tuotannosta vastaa pääasiassa vaihtoehtorockin alueella tunnetuksi tullut Michael Beinhorn, joka nappasi tästä levystä Grammy-palkinnon. Vaikea on löytää soundeista moittimisen sijaa, musiikissa tuntuu olevan jatkuvasti tapahtumassa jotain, mikä pitää mielenkiinnon yllä. Erityisesti koskettimet on tuotettu sisään erinomaisesti.

”Mechanical Animals” on Mansonin tuotantoon tutustuvalle turvallinen (laulaja varmasti kammoksuisi tämän sanan käyttöä) valinta. Levyn arvoa tämän genren huipputeoksena se ei lainkaan vähennä ja kyseessä on kiistatta yksi artistin parhaita tuotoksia yhdessä seuraajansa ”Holy Wood (In The Valley Of The Shadow Of Death):in ja ”Antichrist Superstarin” kanssa.  Trilogia on yhä artistin uran huippukohta. Tämän jälkeen Mansonin tuotanto alkoi toistaa itseään ja kun shokista oli toivottu, ei ostava yleisö enää tiennyt miten suhtautua nuoren angstin hylänneeseen ikääntyvään tähteen. Pystyykö tähti koskaan todella haastamaan ”Mechanical Animalsia” omassa diskografiassaan, jää edelleen nähtäväksi.

9-/10

Ville Krannila

1. Great Big White World
2. The Dope Show
3. Mechanical Animals
4. Rock Is Dead
5. Disassociative
6. The Speed Of Pain
7. Posthuman
8. I Want To Disappear
9. I Don’t Like The Drugs (But The Drugs Like Me)
10. New Model No. 15
11. User Friendly 4:17
12. Fundamentally Loathsome
13. The Last Day On Earth
14. Coma White

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here