Machine Head: The More Things Change…To The Blackening

Machine Headin menestyksekkäin ja klassikoksi välittömästi nimetty kuudes studioalbumi ”The Blackening” ilmestyi 10 vuotta sitten. Myös yhtyeen vaikean, mutta yhtälailla voitokkaan toisen albumin ”The More Things Change” julkaisusta on tullut kuluneeksi 20 vuotta.

Amerikkalaisen groove- ja vaihtoehtometallin suurimpiin nimiin kuuluva Machine Head sai aikaan yhden raskaan musiikin historian menestyksekkäimmistä debyyttialbumeista vuoden 1994 ”Burn My Eyes”-kiekolla. Levy ja sen myötä yhtye nousi nopeasti 1990-luvun puolivälin suosituimpaan metallikastiin. Nirvanan ja grungen pyrstötähden nopeasti hiipuessa Machine Head, Coal Chamber sekä Fear Factory valtasivat Panteran perässään jättämää valtatietä thrashin ja groove metallin osalta kohti teollisen ja nu-metallin vallankumousta. Machine Head ei kuitenkaan paria myöhempää sivuaskelta lukuunottamatta koskaan astunut nu-metallin poluille pysytellen omassa ainutlaatuisessa musiikillisessa maailmassaan, josta vuoden 1997 ”The More Things Change” sekä 10 vuotta myöhemmin ilmestynyt ”The Blackening” ovat hyviä esimerkkejä. Molemmat ovat ilmeeltään hyvin erilaisia levyjä, mutta saman aikaisesti selkeästi tunnistettavaa Machine Head-metallia.

The More Things Change…

Machine Headin vertaukset Panteraan saatiin unohtaa lopullisesti ”The More Things Change”-albumin saadessa julkaisunsa maaliskuussa 1997. Yhtyeen materiaali lepäsi Machine Head-laulaja Robb Flynnin läheisen ystävän Dimebag Darrellin johtamaan bändiin verrattuna selvästi monipuolisemmissa ja toisaalta perinteisemmissä kantimissa.

Seuraajaa ”Burn My Eyes” levylle saatiin odottaa yli kaksi vuotta ja tunnetusti ”The More Things Change” -levytyssessiot kuuluvat yhtyeen uran vaikeimpiin. Rumpali Chris Kontos oli jättänyt bändin ja uutena jäsenenä mukaan oli liittynyt aiemmin Sacred Reichissä vaikuttanut Dave McClain. Kitaristi Logan Mader saisi myös poistua riveistä tulevan kakkosalbumin ilmestymisen jälkeen.

Bändi päätti sessioissa yrittää edelliseen levyyn verrattuna toista toimintatapaa. 15–20 kappaleen nopean kirjoittamisen ja parhaiden ideoiden valitsemisen sijasta päätettiin työstää 10 raitaa järjestyksessä valmiiksi. Hyvältä kuulostava ajatus johti kuitenkin luovaan lukitustilaan kun pelkästään listan kuudennen biisin, levyn päätösraidan ”Blood Of The Zodiacin” viimeistely kesti kaksi kuukautta. Tänä aikana yhtye heitti turhautuneena sivuun 20 riffiä.

Lopulta kuukausien työn jälkeen miehistö siirtyi studioon heinäkuussa 1996 kymmenkunta vahvaa kappaletta valmiina. Tuottajana toimi debyytin tavoin Colin Richardson ja miksauspöydän takana oli nykypäivän yksi alan huippunimistä Andy Sneap. Valitettavasti soundi ja studio eivät olleet bändin puolella ja ensimmäinen miksaus kuulosti yhtyeen mukaan surkealta. Toinen miksaus siirtyi sekin roskakoriin ja vasta kolmannella kerralla saatiin kaikkia osapuolia tyydyttävä lopputulos.

The first mix was pure shit and Machine Head don’t put out records we are not totally behind. The second mix wasn’t much better. There was a time when I was really beginning to worry. It was frustrating. We had guitar parts mysteriously disappearing off tape. We even had one vocal track wiped off a track. And we had equipment blowing up and then having to fixt it ourselves. I was so stressed I didn’t shit for six days!

Kun viimeinen miksaus saatiin studiossa lopulta joulukuussa 1996 valmiiksi, ainoastaan Robb Flynn oli bändistä enää sitä paikan päällä kuuntelemassa budjetin kaaduttua yli. ”The More Things Change” julkaistiin lopulta 25.3.1997 ja Machine Head oli viettänyt levyn kimpussa yli 1,5 vuotta. Lopputulos on kuitenkin monipuolisempi, mutta yhtälailla patoutunutta vihaa purkava sekä jollain tavalla aikaansa edellä ollut teos. Mukana on useita yhtyeen tunnetuimmaksi nousseita esityksiä. Avauskappale ”Ten Ton Hammer” on noussut bändin kutsuksi aseisiin ja ”Struck A Nerve” tekee edelleen sen minkä nimessään lupaa, biisi iskee suoraan hermoon.

”With Bloody Fists I Batter, Like a Ten Ton Hammer”

Kappaleissa on kieltämättä Panteramaista otetta, mutta Machine Headin musiikki oli selvästi painostavampaa ja monipuolisempaa. Robb Flynn ei huutanut sanomaansa aivan Phil Anselmon kaltaisella sekopäisellä raivolla, mutta intensiteettikerroin oli vähintään samalla tasolla. ”Struck A Nerve” saattoi kuulostaa aluksi hyvin Panteran kaltaiselta, mutta biisin edetessä siitä ovat yhtä lailla poimittavissa Flynnin perinteisen heavy metallin vaikutteet kuin uudemmat thrash metal-virtaukset.

Spine” puolestaan alkoi Adam Ducen myrskyä ennakoivalla tyynellä basso-osuudella ja liikkuu sen jälkeen hyvin tarttuvaan riffittelyyn. ”Take My Scars” sai listamenestystä suositun videonsa myötä ja omasi genren mittapuussa selvästi kaupallista potentiaalia. Päätöskappaleessa ”Blood Of The Zodiac” on jopa progressiivisia sävyjä. ”Burn My Eyesillä” luotu alusta oli selvästi kasvamassa musiikilliseksi taloksi, jossa huoneita oli enemmän kuin normaalissa yksiössä.

Takakannen lavakuvassa on aikakaudelle ominaista perinteisten mielikuvien ja asenteiden vastustamista sekä aggressiivisuutta, joka ei Machine Headilla synkkinä aikoinakaan missään vaiheessa muuttunut grungen itseinhoksi tai teollisen metallin sisäänpäin kääntyneisyydeksi. ”The More Things Change” ei ollut ilmestyessään edeltäjänsä veroinen välitön menestys, mutta myi kuitenkin Amerikassa seuranneiden viiden vuoden aikana yli 100 000 kappaletta .

…To The Blackening

1990-luvun loppu ja 2000-luvun alku olivat hiljaisempaa aikaa Machine Headin edustamalle hevityylille, vaikka fanikunta uskollisena säilyikin ja yhtye jatkoi säännöllistä kiertämistä. Nu-metallin kanssa flirttaillut ”Supercharger” (2001) sekä yhtälailla väsynyt ”The Burning Red” (1999) eivät voittaneet uusia faneja puolelleen ja kokoonpanomuutokset olivat myös rasitteena. Jo kerran kitaristi Ahrue Lusteria tuurannut Phil Demmel vakiintui yhtyeen uudeksi jäseneksi. Adam Ducen kanssa oli myös koettu ongelmia jo pitkin 2000-lukua, Robb Flynnin mukaan basisti oli tyytymätön, mutta ei suostunut lähtemään omasta tahdostaan ennenkuin ratkaisu lopulta hänen puolestaan vuonna 2013 tehtiin. Vielä ”The Blackening”-levyllä Duce kuitenkin oli mukana antamassa panoksensa.

”Through The Ashes Of Empires” (2003) oli aloittanut uudella raskaammalla ja perinteisemmällä vaihteella Machine Headin paluun huipulle, työ palkittiin lopulta seuraavalla pitkäsoitolla. Verrattuna 10 vuoden takaiseen ”The More Things Change”- levyyn, Colin Richardson oli edelleen mukana, mutta ainoastaan miksaajana Robb Flynnin hoitaessa itse tuottajan hommat. Flynn halusi levyllä erityisesti kitaroiden kuulostavan mahtipontiselta ja lähes orkesterin veroiselta instrumentilta:

On “The Blackening” I brought in this symphonic element but I did it in Brian May style. Adding layer after layer of guitar tracks.

Kitarasoundi levyllä onkin massiivinen ja ”Clenching The Fists Of Dissent” lyö heti kehiin sellaisen riffimyrskyn nimenomaan perinteisen raskaalla sovitusmuotilla, että kuuntelija haukkoo henkeään. Biisi tuntuu kasvavan ja kehittyvän kerros kerrokselta. Kitarasoolot repivät ilmaa ja Dave McClain takoo rumpujaan hurjalla intensiteetillä. Kappale on ansaitusti modernin metallin klassikko.

Sama luomisen virta tuntuu jatkuvan läpi koko tunnin kestoisen levyn. Tunnelma vaihtelee ”Aesthetics Of Haten” suoraviivaisesta vihasta heti perään soivan ”Now I Lay Thee Downin” synkkään melankolisuuteen. Flynnin ja Demmelin kitarat soivat loistavasti yhteen ja kaksikko on selkeästi löytänyt yhteisen luovan sävelen, soolotyöskentely on myös erinomaista ja kitarakuviot tukevat biisien kerronnallista linjaa. Perinteinen metalli on vahvasti läsnä ja Iron Maiden sekä Metallica kuuluvat useassa melodiakulussa, samalla kuitenkin vuoden 2007 maailmaan sovitettuna. ”A Farewell To Arms” päättää levyn 10-minuutin eeppisenä kulmakivenä, joka tuntuu yhdistävän aiemmat suuntaviivat sekä bändin sovitusten taituruuden vielä astetta korkeammalle vaihteelle. Robb huutaa kappaleen lopussa ”What Have We Become!” yhä uudelleen tuskan ollessa käsinkosketeltava.

Bonusraitana levyltä löytyy cover-veto Metallican vuoden 1986 ”Master Of Puppets” -albumin avausraita ”Batterysta”. Valintaa voi pitää rohkeana, mutta Machine Head on niitä harvoja yhtyeitä joiden tulkinnat muiden artistien materiaalista ovat aina olleet erittäin nautittavia sovituksia. ”The Blackeningia” seuranneella ”Into The Locust”– levyllä (2011) kuullaan versiot Judas Priestin ”The Sentinelista” sekä Rushin ”Witch Huntista”. Valinnat eivät todellakaan ole odotettuja ja varsinkin ensin mainitusta on tehty vuosien varrella monta vesitettyä tulkintaa. Jotenkin Machine Head vain onnistuu näissäkin kääntämään oman raivonsa jälleen sisään ja ulos sellaisena energialatauksena, että tuttuja klassikoita kuuntelee aivan uusin korvin. ”Batteryn” lisäksi vuoden 2008 kolmen CD:n versiolla voi nauttia versioista mm. Iron Maidenin ”Hallowed Be Thy Namesta”, Black Sabbathin ”Hole In The Skysta” sekä Nirvanan ”Negative Creepista”.

Teemat levyllä liikkuivat sodan, rakkauden, järjestäytyneen uskonnon, yhteiskuntakriittisyyden ja yksilön voiman välillä. Mukana on poliittisia kannanottoja ”Clenching The Fists Of Dissent” sekä ”A Farewell To Arms”- kappaleissa, joista jälkimmäinen nosti nimensä Ernst Hemingwayn kuuluisasta novellista. ”Aesthetics Of Hate” kuvasi Flynnin vihaa William Grimiä kohtaan. Grim oli kirjoittanut Dimebag Darrelia solvaavan kirjoituksen verkkosivuilleen ja Flynn vastasi nyt kritiikkiin vihaa huokuvalla kappaleella. ”Now I Lay Thee Down” tuo jopa kehiin vanhan Romeo ja Julia-tarinan tehden sen Machine Headille tyypillisellä melodisella taituruudella sekä raskaudella.

Levyn kannen teksti on peilikirjoituksena ”The Mirror which flatters not”, mikä tarkoittaa peiliä, joka ei imartele. Flynn suunnitteli kannen yhteistyössä yhtyeen kanssa pitkään työskennelleiden taiteilijoiden Paul Brpownin sekä Deanna Alcornin kanssa. Piirustus pohjasi 1500-luvulla ihmisiä helvetistä pelotelleisiin kuviin, joilla pyrittiin korostamaan uskonnon ylivaltaa.

Flynn kuvasi kansitaiteen merkitystä myöhemmin:

The fact that it was 500 years old, yet still so powerful, was impressive. The main elements: the skeleton king, his foot on the earth, the almost-empty sand in hour glass, and most importantly the mirror with the words etched on it ’The Mirror Which Flatters Not’ — it all seemed to tie into the lyrics on the record. ’The Blackening’ was a harsh look at ourselves, our society, or choices we as a people were making. And there was a lot of bad going on in the world, and a lot of ugly truths being unearthed. Those words summed it up so powerfully. This whole record is like holding up a mirror to ourselves. It’s talking about things that are going on now, but it’s not necessarily specific to this time.

27.3.2007 julkaistua ”The Blackening”- levyä ylistettiin välittömästi arvioissa yhdeksi parhaista uuden vuosituhannen heavy metal- julkaisuista. Yhtye liikkui materiaalissa suvereenisti tutumman grooven ja raskaan poljennon sekä suoran thrash metallin välillä. Joissain arvioissa Machine Head nostettiin jopa tuolloin jonkinlaisessa luovassa puristuksessa olleen Slayerin edelle. ”Aesthetics Of Hate” nimettiin Grammy-ehdokkaaksi parhaasta kappaleesta, Slayer vei tässä kategoriassa voiton, mutta vastaavasti ”The Blackening” palkittiin vuoden 2007 parhaana albumina.

”The Blackening” menestyksestään johtuen ymmärrettävästi poiki useita eri versioita markkinoille. Kahden CD:n erikoisversio sisälsi aiemmin mainitun Metallica-coverin sekä dokumentin levynteosta. Kolmas vuonna 2008 ilmestynyt julkaisu oli kolmen CD:n setti sisältäen alkuperäisen levyn lisäksi bonulevyn covereita vuosien varrelta sekä DVD:n livepätkineen ja musiikkivideoineen.

”The Blackening” myi ensimmäisten kahden viikon aikana enemmän kuin edellinen levy kolmessa vuodessa. Machine Head myös kiersi levyn myötä kolme vuotta. Sen jälkeen yhtyeeltä on ilmestynyt kaksi niin ikään hyvin menestyttä albumia ja alkuperäinen basisti Adam Duce on poistunut riveistä. ”The Blackeningin” suosiota ja tasoa bändi ei kuitenkaan ole onnistunut vielä toistamaan.

”The More Things Change” sekä ”The Blackening” nousevat edelleen korkealle niin fanien kuin yhtyeen itsensä arvostuksessa. Kysyttäessä Dave McClainilta ja Robb Flynniltä jonkin aikaa ”The Blackeningin” julkaisun jälkeen, minkä Machine Head-albumin kaksikko mieluiten soittaisi alusta loppuun kaksikko vastasi:

It would be between “The More Things Change” and “The Blackening”. Those are my two favourite albums that we’ve done. –Dave McClain-

I can see us probably doing The Blackening in its entirety sooner rather than later. -Robb Flynn-

Machine Head jatkaa edelleen omalla tiellään 23 vuotta debyyttialbuminsa ilmestymisen jälkeen. Yhtyeen viimeisin levy ”Bloodstone & Diamonds” julkaistiin loppuvuodesta 2014. Vaikka Robb Flynn on nykyään kokoonpanon ainoa alkuperäisjäsen, musiikillisesti Machine Head on selkeästi kehittynyt ”Burn My Eyesin” aggressiosta edelleen vihaiseen, mutta selkeästi majesteettisempaan ilmaisuun. Metallin saralla bändi on ainutlaatuinen tapaus.

Flynn on kommentoinut sitoutumistaan metalliin sekä Machine Headiin:

Music is the only thing I can do. I have to be in a band and I have to make music. Machine Head is the thing that keeps me sane. Or at least it keeps me sane some of the time and other times, it’s the reason for my insanity.

Teksti: Ville Krannila

Katso alta ”The More Things Change” sekä ”The Blackening”-levyjen musiikkivideot ja ”The Blackening”-levyltä löytyvät “Battery” sekä ”Hallowed Be Thy Name” coverit:

Kommentit

kommentit