Lasten Hautausmaa – II (2016)

[three_fourth]Lasten Hautausmaa on erittäin mielenkiintoinen ja omintakeinen orkesteri suomalaisella bändikentällä. Genre, jolla yhtye operoi, on vaikeasti arvioitavissa. Se ei ole metallia, punkkia eikä oikein mitään selkeästi määriteltävää tyylisuuntaa. Ainoa edes lähellä samankaltainen orkesteri on Noitalinna Huraa!, mutta sekin on siirtynyt hajonneiden yhtyeiden joukkoon aikapäiviä sitten. Vaikka Lasten Hautausmaa on kitaravetoinen, sen kitarat eivät soi totutulla tavalla säröisesti vaan pääosin heleästi ja jopa akustisesti. Kaunis naisääni kuljettaa kitaramelodioita luoden jotenkin hauraan ja herkän äänimaailman, jota loppubändi seuraa täydentäen soittamalla juuri sopivan vähän ja kappaleita kunnioittaen. Tutkaani Lasten Hautausmaa ui reilu vuosi sitten kun yhtye julkaisi ensimmäisen, erinomaisen viiden biisin EP:nsä. Äänimaailma oli niin raikas ja tuore ja melodiat uskomattoman kauniita, että joukkion tekemisiä oli pakko seurata jatkossakin. Julkaisutahti on ollut huima. Viime vuonna ilmestyi myös ensimmäinen täyspitkä albumi, joka siis saa nyt jatkoa.

Uusi levy on saanut nimekseen tylysti ”II” ja se pitää sisällään kahdeksan raitaa, jotka seisauttavat kokonaiskeston vain muutamaa sekuntia yli puolen tunnin. Tätä asiaa huomaa ihmettelevänsä useasti levyä kuunnellessa. Miksei biisejä ole laitettu levylle enempää? Vastaus on simppeli. Se ei tarvitse enempää raitoja. Jokainen kahdeksasta raidasta on osa kokonaiskuvaa jonka lisämateriaali rikkoisi. Lisäksi teos on niin voimakas ja tunteisiin vetoava, että kertakuuntelu ei yleensä riitä. Tämä lukeutuu niihin levyihin, jotka tulevat soimaan allekirjoittaneella tänä vuonna ahkerasti.

Aiemmilla julkaisuilla kappaleet olivat jopa herkempiä kuin tällä levyllä ja selkein muutos onkin albumilta löytyvä temmon nosto muutamassa kappaleessa. Heti albumin starttaava ”Salaa tupakalle” hämmästyttää nopeasti kulkevalla biitillään. Tämä ei suinkaan haittaa, vaan tuntuu tiivistävän biisin tapahtumia tehokkaasti. Samaa keinoa käytetään toistamiseen B-puolen käynnistävällä ”Kaatuneitten juna” biisillä. Väliin jäävät kolme kappaletta taas kulkevat omilla laduillaan ja temmoillaan luoden vaihtelevuutta albumille. Ja löytyyhän sieltä myös akustisia paloja, jotka saavat keskittymään laulettuun tarinaan. Eikä aivan mihin tahansa tarinaan, sillä ne pelaavat surumielisyyden, rakkauden ja kauniiden kielikuvien keinoin. Kristiina Vaara ja kitaristi Tuomo Mannonen laulavat yhdessä vain muutamassa kappaleessa ja tämä on toisaalta sääli, sillä äänten erilaisuus toi mielenkiintoista kontrastia aiemmilla julkaisuilla. Toisaalta, nyt bändi on helpommin tunnistettavissa ja vokalisti Vaaran ääni sopii kappaleisiin erinomaisesti.

Iskusävelmiä ja helposti päähän jääviä kappaleita ovat ainakin albumin avausraita, sitä seuraava ”Kirjoituspöytämurhaaja, ” ”Linnunluu” ja ”Suomenlinna.” Mikäli levyltä haluaa kokeilla maistiaisia, niin nuo raidat ovat kelpo esimerkkejä tarttuvuudesta. Akustiset palat ”Piikkilanka” ja ”Sidottu” ovat myös kiinnostavia, vaikkei niissä paljoa tapahdukaan. Tätä albumia kannattaa soittaa iltamyöhällä kun alkaa olla aika mennä nukkumaan ja antaa sen pyöriä läpi kannesta kanteen. Kesken hektisen päivän menojen soittoon kannattaa valita joku toinen bändi. Jään mielenkiinnolla odottamaan yhtyeen seuraavaa siirtoa ja mahdollista suunnan muutosta. Tähän mennessä muutokset ovat olleet marginaalisia, mutta tällä tiellä jatkossa orjallisesti pysyminen saattaa alkaa syödä tehoja ja kuulijoiden mielenkiintoa.

9/10

Tomi Nousiainen-Gunnar


[/three_fourth] [one_fourth_last]

lasten-hautausmaa-ii-cd

1. Salaa tupakalle
2. Kirjoituspöytämurhaaja
3. Piikkilanka
4. Linnunluu
5. Kaatuneitten juna
6. Suomenlinna
7. Sidotut
8. Vilu vie[/one_fourth_last]

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here