Kauhurockin kuningas Alice Cooper 70 vuotta!

Shock rockin esi-isä Alice Cooper on täyttänyt 70 vuotta. Alun perin Vince Furnierina 4.2.1948 syntynyt Cooper on yksi raskaan musiikin viimeisistä edelleen aktiivisista ikoneista.

Ilman Cooperia ei olisi Kissiä, Marilyn Mansonia tai Rob Zombieta. Cooperin perintö ei kuitenkaan jää imagoon ja kierolla tavalla ainutlaatuisiin sanoituksiin, vaan se lepää artistin musiikissa, joka on kehittynyt vuosikymmenien varrella pyskedeliasta, hard rockiin, fuusioon, heavy metalliin, teolliseen ilmaisuun ja takaisin autotallirockiin. Välistä löytyy hyvin kokeellisia maalailuja.

Alice Cooper on myynyt yli 50 miljoonaa levyä ja nimi yhdistyy suurimmalla osalla raskaamman musiikin ystävistä johonkin arkitodellisuudella käsittelemättömään ulottuvuuteen. Musiikillinen perintö on yksi minkä tahansa tyylin rikkaimmista. Detroitissa syntynyt Cooper rakensi mainettaan The Spidersissa ja Nazzissa ennen Alice Cooper Bandin perustamista. Yhtyeen vahvasti psykedeelinen ”Pretties For You” -debyytti ilmestyi lähes 50 vuotta sitten 1969. Kaksi vuotta myöhemmin 23-vuotias Alice lauloi ”I’m Eighteen” ja useita vuosi kestänyt menestysputki alkoi.

Vuoden 1975 parhaisiin teemalevyihin kuulunut ”Welcome To My Nightmare” sekä kahdeksan vuotta myöhemmin ilmestynyt aliarvostettu ”Da Da” määrittelivät Alicen psykoottisten kauhutarinoiden kertojana omaan luokkaansa. Legenda sai muotonsa jo vuosikymmeniä sitten.

Welcome To My Nightmare

Cooper nousi yhtyeineen yhtäaikaa Amerikan vihatuimmaksi ja rakastetuimmaksi entiteetiksi 1970-luvun alussa ja aikakauden hitit ”School’s Out”, ”Under My Wheels” sekä ”No More Mr. Nice Guy” soivat konserteissa ja radiossa säännöllisesti edelleen. Vokalistina Alice oli ainutlaatuinen, yhdistäen käheän, ja ylimielisen huudon 1960-luvun kauhuelokuvista lainattuihin fraaseihin ja herkempään ilmaisuun. Yhtä tärkeät palaset yhtälössä muodostivat muusikot: Michael Bruce ja Glen Buxton kitarassa, Dennis Dunaway bassossa sekä Neal Smith rummuissa.

Levyillä ”Killer”, (1971) ”Love It To Death” (1971) ja ”School’s Out” (1972) bändi oli voimiensa huipulla. Nerokkaiden sävellysten tueksi, bändi sai taakseen tuottaja Bob Ezrinin, jonka studiossa äärimmäiseen perfektionismiin tähdännyt tyyli ajoi yhtyettä eteenpäin. Vuoden 1973 ”Billion Dollar Babies” oli vielä vahvempi kokonaisuus ja jo 1960-luvun lopussa ensimmäisen kerran tehty ”Elected” osoitti miten vain muutamassa vuodessa ja oikean tuottajan alla raakilemaisesta ideasta saatiin vuoltua puhdasta kultaa. Vasta saman vuoden toisella pitkäsoitolla ”Muscle Of Love” yhtyeen luomisvoima alkoi hiipua. Cooper myönsi jo varhain olevansa alkoholisti ja liittyi Hollywood Vampires- ryhmään, jossa vaikuttivat mm. John Lennon, Keith Moon sekä Harry Nilsson. Joukkoa yhdisti se, etteivät he olleet koskaan selvin päin. Cooper niitä harvoja tästä vampyyrijengistä, jotka ovat edelleen hengissä.

Cooperin liveshow oli alusta lähtien omaa luokkaansa. Hän käveli lavalle boa käärme hartioillaan, lauloi ”Ballad Of Dwight Fryn” pakkopaita päällään, joutui giljotiinin uhriksi, istui sähkötuolissa, pahoinpiteli nukkeja ja heitteli leikkiseteleitä yleisöön. Jokainen kappale oli oma teatteriesityksensä. Biisit olivat näennäisesti yksinkertaisia, mutta ne puhuttelivat nuorisoa ja samanaikaisesti toivat yleisön suoraviivaisten hittien kautta sisälle täyspitkien levyjen selvästi monipuolisempaan maailmaan. Sovitukset olivat nerokkaita, ja 45 vuotta myöhemmin ei voi kuin ihailla tuolloin käytössä olleiden studiotekniikoiden valossa masterille pressattuja ratkaisuja.

Vuonna 1975 Cooperin ja muun yhtyeen välit erosivat laulajan jatkaessa soolouralla. Ero tapahtui Alicen mukaan normaalista poiketen täydessä yhteisymmärryksessä:

We never broke up with any bad blood. There was never any lawsuits, no finger-pointing. I don’t remember yelling at anybody and nobody yelled back at me. These guys wanted to to do a certain kind of music go off their own and I wanted to do a more theatrical thing, which was “Welcome To My Nightmare”. It was right after “Muscle Of Love”- album and that one had certain disjointedness about it. The glue to that album would have been Bob Ezrin. But with him not there, I did feel the band writing all over the place. Bob would have taken that and moved it back into the core and it would have been an Alice Cooper album. But at the time we also needed a break from each other. So I took Bob right back to “Welcome To My Nightmare”.

“Welcome To My Nightmare” (1975) nostetaan yleisesti yhdeksi rock-historian parhaista teemalevyistä. Se muistetaan ”Only Women Bleed” –balladista, jonka Alice kertoi syntyneen 10 minuutissa. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt ”You And Me” oli hienompi sovitus, mutta listamenestyksestään huolimatta ei ole noussut samanlaiseen suosioon kuin ”Only Women Bleed”. Fanien keskuudessa ”You And Me” on kuitenkin usein se Alice Cooperin herkän puolen parhaiten esiin tuonut klassikko. Jopa Frank Sinatra esitti kappaleen konserttilavalla ja vanha sinisilmä kertoi jälkikäteen Cooperille: ”kirjoittele sinä poika näitä lauluja niin minä laulan ne”. Alice vastasi kohteliaisuuteen esittämällä kappaleen Muppet Showssa vuonna 1978. Ironia ei jäänyt huomaamatta.

1970-luvun loppupuolen Cooper-levyt eivät yltäneet menestyksessä edeltäjiensa tasolle, vaikka sisälsivät useita loistavia kappaleita. Erityisenä kohokohtana vuoden 1978 ”From The Inside”, jonka johtavassa kappaleessa vieroitushoidosta kotiin palaava Cooper kysyy vaimoltaan “How You Gonna See Me Now? Please Don’t See Me Ugly Babe..” Levy on mestariluokkaa ja antaa hienon ikkunan Alice Cooperin ja mahdollisesti jopa Vince Furnierin psyykkeeseen. Pään sisälle katsominen saattaa tosin tuoda herkimmille kuuntelijoilla painajaisia.

Raise Your Fist And Yell

1980-luvun alussa Alice romahti takaisin alkoholin valtaan. Aikakauden kuvissa näkyy anorektisen oloinen tähti, joka on kertonut muistinsa menneen noista vuosista täysin. Tästä huolimatta levyjä iskettiin ulos vuosittain ja LP:t kuten ”Zipper Catches Skin” (1982) sekä ”Special Forces” (1981) eivät olleet kohokohtia, vaikka yksittäisiä aiemman nerokkuuden väläyksiä siellä täällä kuultiinkin. Vuoden 1983 ”DaDa” jakaa mielipiteitä edelleen. Levylle palasivat edellisen vuosikymmenen luottokitaristi Dick Wagner sekä tuottajaksi Bob Ezrin. Tarina kertoi suurimmaksi osaksi mielisairaudesta. ”Da Da” -sessioden aikana Cooper oli täysin pihalla eikä kyennyt edes promotoimaan levyä kiertueella. 35 vuotta myöhemmin kuunneltuna albumi on joko täydellinen katastrofi tai skitsofreeninen mestariteos.

Lääkärit kertoivat Alicelle, jos tähti jatkaisi juomista, loppu olisi edessä. Cooper ei tiennyt voisiko hänen luomansa hahmo olla olemassa selvässä maailmassa, mutta uransa lopettamisen sijasta hän koki uudelleen syntymisen. Aiemman humaltuneen nuorison johtajan paikan otti vihainen ja entistä sarkastisempi hahmo, joka kykeni myös nauramaan itselleen entistä tehokkaammin. Aiemmin laulaja ei ollut juuri kiinnittänyt huomiota vokaaleihinsa, mutta nyt musiikki ja tekniikka saivat Alicelta täyden huomion. Vuonna 1984 Cooper kävi läpi viimeisen katkaisuhoitonsa ja teki uuden levytyssopimuksen. Seuraavana vuonna hänet nähtiin Twisted Sisterin MTV:llä ahkerasi pyörineellä ”Be Cruel To Your School” –kappaleen musiikkivideolla selvästi paremmassa kunnossa.

Kitaristien Ramboksi kutsuttu Kane Roberts nosti Alicen uuteen suosioon 1980-luvun puolivälin jälkeen levyillä ”Constrictor” (1986) ja ”Raise Your Fist And Yell” (1987). Musiikki oli aikakaudelle tyypillisesti suoraviivaista hard rockia ja metallia. Varsinainen kultasuoni löytyi kuitenkin 1980-luvulla Kissille ja Bon Joville valtavia hittejä kynäilleen Desmond Childin avustuksella.

Kun Alice vierailee nykyisin Suomessa kovin vastaanotto ei tule herran 1970-luvun klassikoille, vaan sen saa vuoden 1989 ”Poison”. Jättihitiksi noussut biisi leimasi koko albumin, jonka nimi ei ollut ”Poison” vaan ”Trash”. Totuus on useilta hämärtynyt yhden kappaleen suosion myötä. ”Trash” oli jälleen yksi esimerkki nahkansa onnistuneesti uudelleen luoneesta veteraanista, joka oli julkaisun aikoihin jo 41-vuotias. ”Trash” sisälsi useita hittejä, mutta kokonaisuutena vuoden 1991 ”Hey Stoopid” oli vahvempi kokonaisuus.

1990-luvun grungen valtakausi näkyi mahdollisesti Cooperin haluttomuudessa julkaista uutta materiaalia. Vuoden 1994 ”The Last Temptation” oli loistava kokonaisuus ja loistava paluu teemalevyjen kärkikastiin. Albumi katosi jälkiä jättämättä ja Cooper ei kiertänyt sen tiimoilta käytännössä lainkaan. Vuosikymmenen lopun täyttivät kokoelmat ja livejulkaisut.

Vuosina 2000-2005 kauppoihin saatiin neljä uutta Alice Cooper-levyä. ”Brutal Planet” (2000) merkitsi jälleen uuden aikakauden alkua, levy otti vaikutteita Alice In Chainsilta ja Fear Factorylta. Kitarat rouhivat raskaasti. Seuraavana vuonna ilmestynyt jatko-osa ”Dragontown” palasi jo suurelta osin moni-ilmeisempään ulosantiin.

2000-luvun puolivälissä Cooper kertoi halunneensa palata 1960-luvun lopun autotallirockiin. Päätöstä symboloi Alicen 35 vuoden takaisen meikin paluu kasvoille. ”The Eyes Of Alice Cooper” (2003) konkretisoi yksinkertaisuudessaan paluun juurille. Kuten ”Trashin” ja ”Hey Stoopidin” tapauksessa tätä seurannut selvästi parempi ”Dirty Diamonds” (2005) antoi Cooperille mahdollisuuden tutkia soundin ulkopuolisia pimeitä nurkkia. Nimikappale on yhä yksi Alicen uran parhaista esityksistä.

Paranoiac Personality

Cooperin levytystahti 2000-luvun puolivälin jälkeen on hidastunut ja viimeisten 12 vuoden aikana julki on saatu kolme studiolevyä. Viimeisin ”Paranormal” (2017) näki ympyrän sulkeutuvan, kun alkuperäinen Alice Cooper Band kirjoitti ja levytti jälleen yhdessä muutamia kappaleita yhdessä. Glen Buxton puuttui joukosta tämän kuoltua vuonna 1997, livenä paikan on täyttänyt Cooperin kanssa jo 1970-luvulla esiintynyt kitaristi Steve Hunter.  Alkuperäinen yhtye oli kasannut rivinsä jo ”Paranormalia” edeltäneelle ”Welcome 2 My Nightmare” –albumille vuonna 2012. Bändi on esiintynyt myös yhdessä Englannin kiertueella ja Cooperin Rock And Roll Hall Of Fame -liittämisseremoniassa 2011.

70 vuotta täyttäessään Alice Cooper on edelleen voimissaan. Legenda iskee tauluun kunnioitettavia kiertuepäivämääriä vuosittain ja vierailee Suomessakin säännöllisesti, viimeksi Qstockissa 2017. Cooper johtaa oman soolouransa lisäksi yhdessä Joe Perryn ja Johnny Deppin kanssa Hollywood Vampires -yhtyettä, joka julkaisi debyyttilevynsä vuonna 2015 ja esiintyy Helsingin Kaisaniemessä ensi kesäkuussa. Liitto vaimo Sherylin kanssa on kestänyt yli 40 vuotta ja tytär Calico kiertää isänsä mukana esittäen mm. hullua sairaanhoitajaa showssa. Cooper omistaa ravintolan Arizonassa, vetää omaa Nights with Alice Cooper radio-ohjelmaansa ja golfaa säännöllisesti. Siviilissä on syntynyt kuva rauhallisesta, perinteisiä arvoja kunnioittavasta kohteliaasta henkilöstä. Täysin toisenlainen kuin Vincent Furnierin lavalla välittämä persoona.

Alice on saanut hartioilleen suuren legendan viitan, mutta ominaiseen tyyliinsä mies ei ota tätä kovin vakavasti vaan päähuomio on musiikissa ja Alice Cooperin hahmossa:

Here’s the true thing with me; I take music seriously. I take the show seriously; but I don’t take Alice that seriously as an ego thing. People have to remind me sometimes that I’m Alice. When I become Alice and I play Alice, I take that very seriously. I take the songs very seriously, but I can’t tell you that I bought into all my press – because I invented the press on it. I kind of look at it as an act of fiction. When you see Alice it’s like seeing Zorro. It’s a mythful character and he’s still my favourite rock star.

Teksti: Ville Krannila

Onnea Alice Cooper! Alta katseluun legendan uran parhaita hetkiä:

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here