Judas Priestin toinen albumi ”Sad Wings of Destiny” kellotti uskomattomat 40 vuotta tauluun keväällä 2016. On bändejä, joiden ensimmäinen levy on timantin kova ja johon on kasaantunut ehkä vuosienkin keikkailun muovaamat kappaleet ja joissa kiteytyy koko yhtyeen henki. Judas Priestin tapauksessa yhtyeen ensimmäistä levyä ”Rocka Rollaa” (1974) ei parhaalla tahdollakaan voi laskea kuuluvaksi tähän joukkoon. Sen paikan ottaa tuotannossa selkeästi ”Sad Wings Of Destiny”, jolla yhtye löysi oman polkunsa. Yksi tärkeä ero kahden ensimmäisen levyn välillä on siinä, että tässä Priestiin juuri ennen ”Rocka Rollaa” liittynyt kitaristi Glenn Tipton pääsee vaikuttamaan sävellys- ja sovitustyöhön, ja bändin yhteisdynamiikka on muutenkin ehtinyt hioutua uudelle tasolle keikkailun myötä.

Levyn tunnelmaan päästään käsiksi jo kansikuvituksella, jossa langennut enkeli istuskelee helvetin lieskojen keskellä. Kaulassa murheellisella enkelillä roikkuu myöhemmin paholaisen viritysraudaksi nimetty Priestin risti. Tämän Judas Priestin uran ehkä hienoimman kansikuvan on maalannut hiljattain edesmennyt taiteilija Patrick Woodroffe.

”Sad Wings Of Destinylla” kuullaan sellaisia Priest-klassikoita kuten avausraita ”Victim of Changes”, ”The Ripper”, ”Genocide” ja ”Tyrant”, joissa kaikissa suorastaan tuhlaillaan toisiaan seuraavilla maukkailla riffeillä, harmonioilla, pienillä yksityiskohdilla ja osien välisillä nerokkailla siirtymillä. ”The Ripper” on mainio esimerkki Priestin taidosta tukea musiikillisilla keinoilla laulun tarinaa sekä luoda siihen sopivaa tunnelmaa esimerkiksi kasvavina ja purkautuvina jännitteinä tai veitseniskuilta kuulostavilla riffeillä. Kaikista mainituista klassikkobiiseistä löytyy studioversioita paremmat, nopeammat ja kaikin puolin energisemmät versiot livelevyltä ”Unleashed In The East”. Erityisesti ”Genociden” osalta livetulkinta on kiinnostava, koska biisin alkuun on lisätty muutama lisäriffi, joita ilman tämä studioversio kuulostaa vajaalta.

Ehkä turhan vähälle huomiolle Priestin uralla jääneessä ”Dreamer Deceiverissa” laulaja Rob Halford esittelee koko neljän oktaavin äänensä matalasta tunnelmoinnista korkeimpaan kirkkauteen saakka. Vähintäänkin mystisissä sanoituksissa valotetaan yleisölle ehkä Judas Priestin perimmäisiä musikaalisia tavoitteita:

”He said in the cosmos is a single sonic sound that is vibrating constantly. And if we could grip and hold on to the note we would see our minds were free, oh they’re free!”

Levyn yllättävin kappale on vanhasta miehestä kertova koskettava pianoballadi ”Epitaph”, jossa Glenn Tipton verestelee äidiltään oppimia pianotaitoja ja Halford laulaa moniäänisiä harmonioita hieman Queenin tapaan. Aivan klassikon asemaa levyn biiseistä eivät saavuta ”Prelude” (instrumentaali), ”Deceiver” ja ”Island Of Domination”, vaikka ei niissä mitään vikaa varsinaisesti olekaan.

Levynä ”Sad Wings Of Destiny” on vielä melkoisen kokeileva ja paikoitellen ehkä epätasainenkin, mutta matka vain kaksi vuotta aiemmin julkaistusta ”Rocka Rollasta” on huima ja tuloksena on vähintään neljä kivenkovaa heviklassikkoa. Soitto- ja laulupuoli on taattua Judas Priest- laatua, joten suoranaisia virheitä albumilta on turha odottaa kuulevansa. Kuten muutkin Priestin varhaislevyt, myös ”Sad Wings Of Destiny” on tyyliltään progressiivisempaa kuin myöhemmin tietoisesti valittu tiivistetympi soundi ja levyllä kuullaan paljon tempo- ja tahtilajivaihdoksia. Albumi on 1970-luvun Priest-teoksista merkittävin, mikäli tämä mitataan klassikkojen määrällä. Merkittäväksi sen tekee myös se, tällä 41 vuoden kunnioitettavaan ikään ehtineellä levyllä Judas Priest löysi sielunsa ja musikaaliset elementit, joille yhtyeen tuleva ura rakentui.

9-/10

Miikka Merikoski

1.Victim Of Changes
2.The Ripper
3.Dreamer Deceiver
4.Deceiver
5.Prelude
6.Tyrant
7.Genocide
8.Epitaph
9.Island Of Domination

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here