Dimmu Borgir – Enthrone Darkness Triumphant (1997)

Dimmu Borgir kuuluu niihin yhtyeisiin johon jokaisella tuntuu olevan mielipide. Hyvin usein se on negatiivinen tyyliin – ”ne on niitä pingviinejä, aivan paskaa musaa, eihän ne osaa edes soittaa” jne. Mielipiteisiin vaikuttaa väkisinkin yhtyeen hyvä kaupallinen menestys ja tästä johtuen kura on lentänyt koko metalliskenen tietoisuuteen. Onneksi kumminkin suurin osa negatiivisista virtauksista ovat valheellisia ja helposti kumottavissa, etenkin nyt arvosteltavan Enthrone Darkness Triumphantin (EDT) osalta. Levy on Dimmu Borgirin kolmas ja mielestäni myös paras. Yhteensä studioalbumeita on puskettu ulos yhdeksän kappaletta jos Stormblåstin uudelleen nauhoitettu albumi lasketaan mukaan. Taso on valitettavasti Dimmun kohdalla hiljalleen tippunut mitä lähemmäksi tuoreimpia levytyksiä mennään.

Vuonna 1997 elettiin metallimusiikissa pientä taantuma-aikaa. Dimmu oli aikaisemmin siirtynyt Nuclear Blastin leipiin, josta arvatenkin osa faneista veti herneet syvälle sieraimiin ja kirosi bändin alimpaan helvettiin. Puhuttiin itsensä myymisestä ja kaupallistumisesta, mitkä ovat tuttuja termejä alaa vähänkään seuranneille. Kaikesta paskamyrskystä huolimatta Dimmu laittoi ulos albumin, jota voidaan pitää alan ehdottomana klassikkona. Tuotannollisesti EDT on edellisiin levytyksiin nähden ottanut suuren harppauksen. Tuottajan krediitit albumille on merkitty yhtyeen nimiin ja miksauksesta on vastannut Peter Tägtgren. Levy nauhoitettiin legendaarisella Abyss-studiolla tammikuussa 1997.

EDT on yleisilmeeltään astetta kevyempi ja melodisempi kuin edelliset levytykset, mutta mistään hempeilystä ei kumminkaan ole kysymys. Vaikka ”A Succubus in Rapturen” alkusävelet saavatkin sytkärit live-tilanteissa syttymään ja herkimmät kyynelehtimään niin goottiromantisoinnit voi unohtaa alkuunsa. Levy käynnistyy ”Mourning Palacella” joka on yksi Dimmun tunnetuimpia biisejä. Kappale on kääntänyt ihmisiä puolellensa ja saanut mustan liekin lepattamaan fanien elämässä. Vaikka kukkahattutädit ja kaiken maailman sekoilijat ovat tuominneet Dimmun tielle eksyneet ihmiset, niin mistään suuremmasta liitosta saatanan kanssa ei ole kumminkaan kysymys. Biisin jylhä tunnelma maalaa taivasta isolla pensselillä ja alkusävelet saavat ihon kananlihalle. Shagrathin avattua äänensä ei jää epäselvyyttä levyn tarkoitusperästä.

dimmu borgir

Hienosti maalailevan Mourning Palacen jälkeen aukeaa semmoiset urut, jotka pistävät kyllä epäilijöille jauhot suuhun. ”Spellpound” ja ”In Death`s Embrace” ovat jo yksissään semmoisia sävellyksiä, joiden avulla pelastettaisiin surkeampikin levy tyydyttävän puolelle, mutta kun mukaan vielä heitetään  ”Relinquishment of Spirit and Flesh” joka kaikessa ilkeydessään ja mahtipontisuudessaan syleilee pimeyden voimia uskomattoman taidokkaalla tavalla. Kuuntelijan tehtäväksi jää haukkoa happea maailmanlopun tunnelmissa. Biisin nopeus ja melodiat yhdistettynä Shagrathin todella ilkeään äänenkäyttöön saa kyynisimmänkin epäilijän miettimään uusiksi ajatuksiaan Dimmu Borgirista.

Olen muissakin arvioinnessani sivuuttanut sitä ajatusta, että joillakin yhtyeillä on kultainen mutta lyhyt aikakausi jolloin kaikki tuntuvat menevät nappiin, aivan niin kuin tässäkin tapauksessa. Alkunelikon jälkeen isketään lautaselle ”The Night Masquarade” sekä ”Tormentor of Christian Souls”, jotka ovat täyden kympin kappaleita. Levyn loppu ei myöskään tuota pettymystä ja kun puhutaan biiseistä kuten ”Master of Disharmony” (esiintyy Devil`s Path EP:llä 1996) ja ”A Succabus in Rapture”.  Ainoa keskinkertaisempi biisi on ”Enrance” jonka tunnelmointi ei aivan lähde muiden kappaleiden veroisesti. Alkujaan bonusbiisiksi tarkoitettu ja  uudelleen nauhoitettu”Raabjorn Speiler Draugheimens Skodde” päättää vajaan tunnin mittaisen matkan tyylikkäällä tavalla.

Albumin vahvuus on ehdottomasti hyvin yhtenäinen tunnelma, kiitos kosketinsoittaja Stian Aarstadin unohtumattomien melodioiden jotka kantavat läpi levyn. Vaikka syntikat ovatkin isossa osassa niin jylhät ja raapivat kitarasoundit sekä Shagrathin loistavat vokaalit saavat kyllä näkyvyytensä. Soundillisesti levy on kirkas ja hyvin selkeä, ehkäpä jopa liian siloteltu vaikka oma pahamainen tunnelma on läsnä. Tämä on sinfonisen black metallin virstapylväs, joka koskettaa syvältä meitä pingviinien ja jauhonaamojen faneja. Vuosien aikana albumi on löytänyt myös paikkansa perushevareiden levyhyllyistä, joka kertoo omalta osalta Dimmu Borgirin mestarillisesta työstä vuonna 1997.

9½/10

Juha Karvonen

Mourning Palace  5.13
Spellbound (by the Devil) 4.08
In Death’s Embrace 5.42
Relinquishment of Spirit and Flesh 5.32
The Night Masquerade 4.25
Tormentor of Christian Souls 5.39
Entrance 4.47
Master of Disharmony 4.15
Prudence’s Fall 5.56
A Succubus in Rapture 5.59
Raabjørn speiler draugheimens Skodde 5.02

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here